3. The Time

Ei kai taas...

Denise juoksi nopein askelin vessaan ja laskeutui lattialle wc-pöntön viereen ja oksensi. Olo helpotti pian ja Denise huokaisi helpotuksesta. Aamupahoinvointi oli alkanut viikon tai parin jälkeen Denisen kotiin paluusta, joten tämä ei ollut hänelle mitään uutta. Sama kohtaus joka ikinen aamu, joskus pahoinvointia oli useammankin kerran päivässä, mutta pahin oli aina aamulla.

Denise lysähti väsyneenä vessan lattialle: hän ei jaksanut enää kamalaa oloaan. Työt eivät aina sujuneet hyvin, Mystic oli saanut koko ajan vain vähemmän ja vähemmän huomiota ja Denise ei ollut tavannut Alexandraakaan vähään aikaan. Lääkäriin olisi mentävä, jos pahoinvointi vielä jatkuisi. Se olisi varmaa.

Vaikka kello lähenikin jo seitsemää, Denise palasi nukkumaan sänkynsä pohjalle, sillä pahoinvoinnin myötä myös väsymys oli lisääntynyt yllättävän paljon. Toisaalta se saattoi johtua myös ylitöistä ja huonosti nukutuista muutaman tunnin yöunista. Muistot olivat nimittäin palanneet taas vähitellen vainoamaan Deniseä tämän uniin.

*****

*****

Herättyään uudestaan Denisen olo oli jo parempi: tällä kertaa muistot olivat olleet niitä muutamia hyviä hetkiä, joita hänen lapsuudessaan kaikesta huolimatta oli ollut. Lisäksi oli ollut ihanaa herätä Mysticin lempeään naukunaan. Kissa parka oli taas vaihteeksi jäänyt huomiotta ja yritti nyt kaikin keinoin saada edes hiukkasen huomiota emännältään. Denisellä oli onneksi tänään vapaa päivä, joten Mystic sai hieman huomiota osakseen ennen lääkäriin lähtöä. Denise oli viimein kyllästynyt pahoinvointiin ja päättänyt viimein lähteä lääkäriin selvittämään asiaa tarkemmin.

"Ei se mitään vakavaa ole. Ja pian minä tulen taas kuntoon ja elämä voi jatkua normaalisti", Denise mutisi Mysticille, joka ei ymmärtänyt sanaakaan naisen puheesta. Kissa kuitenkin naukaisi myöntävästi ja Denise hymyili pirteästi.

*****

Lääkärin käynnin jälkeen Denise oli hajamielinen ja tuntui kuin hän olisi ollut vain puoliksi hereillä. Kaikki tuntui niin epätodelliselta ja siltä, kuin koko maailma voisi kadota yhtäkkiä ja Denise heräisi taas tavallisena aamuna sängystään uuteen työpäivään. Tämä ei kuitenkaan ollut unta, vaan täyttä totta.

Denise hymisi itsekseen Egyptiläistä lastenlaulua ja yritti kokata samalla voileipiä. Mystic oli kadonnut Denisen poissa ollessa jonnekin, mutta Denise uskoi kissan palaavan yöksi kotiin. Niin se oli ennenkin tehnyt.

Syötyään Denise kaivoi taskustaan kännykän ja etsi Alexandran numeron. Siitä olikin hetki, kun hän ja Alexandra olivat nähneet toisiaan. Sitä paitsi ehkä Alexandra osaisi auttaa ja neuvoa häntä tässä tilanteessa. Alexandra lupasi tulla heti, kun vain ehtisi.

"Ei mitään kiirettä", Denise vastasi hiljaa ja lopetti puhelun.

Alexandra saapuikin Denisen asunnon ovelle nopeammin kuin hän oli olettanut. Denise kutsui Alexandran hieman hymyillen sisälle ja seurasi sitten Alexandraa sisälle.

"No, mitä ne sanoivat?"

"Ketkä?" Denise kysyi hämmentyneenä.

"No lääkärit!" Alexandra naurahti. "Kai ne kertoivat mikä sinua vaivaa?"

"Kyllä, mutta..."

"Mutta mitä?"

Denise puri mietteliäänä huultaan. Hän ei ollut varma, miten kertoa asiaansa, kun ei ollut itsekkään sitä vielä kunnolla ehtinyt tajuta.

"Minä...", Denise yritti, muttei päässyt pidemmälle. Jos Alexandralle kertominen oli näin hankalaa, miten vaikeaa Youssefille kertominen tulisi olemaan?

"Denise, kakista ulos. Tuskin se nyt noin kamalaa voi olla", Alexandra sanoi kärsimättömänä. Denise huokaisi vielä kerran, vetäisi kevyesti henkeä ja sanoi niin nopeasti kuin pystyi: "Minä olen raskaana."

"Anteeksi mitä?" Alexandra kysyi puoliksi naurahtaen Denisen äänelle, josta tuskin sai selvää.

"Minä olen raskaana", Denise toisti selkeämmin äänellä, joka hiipui loppua kohden.

"Mutta sehän on ihanaa!" Alexandra huudahti ja taputti Deniseä olkapäähän.

"Eihän ole!" Denise parahti ja katsoi Alexandraa puoliksi panikoiden. "En minä voi lasta kasvattaa! Itse kasvoin orpokodissa ilman äitiä, joten miten minun pitäisi tietää miten äitinä ollaan? Sitä paitsi miten minä kerron tästä Youssefille? Mies asuu Egyptissä, tuntien lentomatkan päässä!"

"Denise rauhoitu", Alexandra sanoi hymyillen ja katsoi Deniseä huvittuneena. Denise vetäisi syvään henkeä ja katsoi ystäväänsä hieman rauhallisemman oloisena.

"Denise, sinulla ei ole mitään hätää. Kerrot Youssefille heti kun olet valmis ja hän joko pitää uutisesta tai ei, se ei ole sinun syysi. Ja jos hän ei tahdo olla mukana tässä, kasvatat lapsen yksin. Kyllä sinä siihen pystyt. Ja äitiys ei ole niin hankalaa, kuin luulet. Opit kyllä, eikä kenenkään tarvitse olla täydellinen. Kunhan lapsi saa sinulta rakkautta ja huolenpitoa, kaikki on hyvin."

"Niin... Ehkä olet oikeassa. Sitä paitsi, kai tämä perheen perustaminen olisi jossain vaiheessa eteeni tullut, ennemmin tai myöhemmin", Denise vastasi ja yritti hymyillä hieman. Ehkä tämä ei niin kamalaa loppujen lopuksi olisikaan: hänellä oli apunaan Alexandra, jolla oli äitiydestä kokemusta ja tuskin Youssefillakaan olisi mitään lasta vastaan. Ainakin Denise toivoi niin.

Aika kului ja Denisen raskaus eteni. Vaikka Alexandra olikin neuvonut häntä lepäämään ja ottamaan rennosti, ei Denise voinut unohtaa töitä ja koska hän ei kyennyt sisustustöitä tekemään, hän joutui tyytymään maalaustaitojensa kohentamiseen. Maalaaminen sai myös Denisen ajatukset pois sisällään kasvavasta lapsesta ja siitä, ettei hän vieläkään ollut kertonut raskaudestaan Youssefille.

Alexandrakin viihtyi usein Denisen luona. Denise oli usein hajamielinen ja keskittyi yleensä vain murehtimaan tulevaisuuttaan ja lasta, joten Mystic jäi usein taas kerran ilman huomiota. Mysticin onneksi Alexandra osasi huolehtia myös kissan tarpeista ja muistutti Deniseäkin usein asiasta. Denise tuntui kuitenkin unohtavan Alexandran muistutukset ja Mysticin tarpeet heti, kun löysi jotain muuta tekemistä. Mystic vietti tosin muutenkin päivänsä ulkona, joten kai kissa selvisi itsekin vallan mainiosti.

Lopulta tuli se hetki, jota Denise oli yrittänyt lykätä niin kauan kuin mahdollista. Itse asiassa Denise ei ollut vieläkään varma, pystyisikö tähän, mutta ennemmin tai myöhemmin hänen olisi se tehtävä. Niinpä Denise eräänä pilvisenä aamuna kaivoi kännykän taskustaan, etsi oikean numeron ja painoi kännykän korvalleen. Kesti hetken, mutta lopulta kännykän toisesta päästä kuului naisen korkeaääninen vastaus: "Haloo?"

"Hei, olen Denise Seyfried ja etsisin Youssefia", Denise sanoi hieman hämmentyneeseen sävyyn. Denisen ja Youssefin edellisestä puhelusta oli kulunut jo kuukausia, ja silloin Youssef oli kertonut jostain perhekriisistä, jonka takia hän ei ollut päässyt käymään Starlight Shoresissa Denisen luona.

"Hän on töissä, mutta voin kyllä jättää viestin", nainen vastasi ja hetkeksi lankesi hiljaisuus.

"Niin tuota..." Denise mietti mitä sanoa: hän ei edes tuntenut tuota naista, eikä siksi viitsinyt sanoa suoraan, että oli raskaana ja halusi tietää Youssefin mielipiteen asiasta. Nainen huokaisi kärsimättömästi, joten Denise päätti jatkaa nopeasti: "Niin, että haluaisin tietää, pystyisikö hän jo tulemaan tänne Starlight Shoresiin? Viimeksi hän väitti vielä olevansa kiireellinen jonkin perhekriisin takia."

"Perhekriisin, minkä ihmeen kriisin?" nainen kysyi hämmentyneenä.

"En minä tiedä, jonkin perhekriisin", Denise vastasi hieman kyllästyneenä, mutta samalla hieman huolestuneena. Oliko Youssef valehdellut hänelle?

"Ei täällä mitään kriisiä ole! Ellei häiden valmisteluja lasketa", nainen vastasi jo hieman pirteämmällä äänellä.

"Kenen häiden?"

"Minun ja hänen", nainen vastasi. "Siis minun ja Youssefin", nainen selvensi nopeasti Denisen hiljaisuuden vuoksi.

"Siis sinun ja..." Denise ei voinut uskoa korviaan. Youssef oli vain valehdellut hänelle alusta asti. "Muka sinkku... Mokomakin iljettävä petturimainen..."

"Haloo?" nainen kysyi keskeyttäen Denisen hiljaisen muminan.

"Anteeksi, että häiritsin. Onnea teillekin", Denise mutisi itku kurkussa. Nainen kiitti hämmentyneellä äänellä, muttei kysellyt enempää. Denise lopetti puhelun ja sulki hetkeksi silmänsä: elämä tuntui yhtäkkiä kamalan paskamaiselta.

"Ensin väitetään, että välitetään ja sitten ollaankin todellisuudessa kihloissa ja valmistellaan häitä ja valehdellaan yhä toiselle hyväuskoiselle idiootille...", Denise mutisi itsekseen ja tunsi raivon ja surun sekaisen tunteen valtaavan mielensä.

Denise viskasi puhelimensa päin seinää ja se särkyi pieniksi paloiksi lattialle. Denisen teki mieli heittää vielä jotain muutakin päin seiniä, mutta lysähti sittenkin sängylle toivottomana.

"Mitä minä nyt teen?" Denise mutisi ja pidetteli kyyneleitä, itkua ja raivokohtausta. Tähän hän ei ollut osannut valmistautua: hän oli koko ajan luullut, että olisi joutunut huolehtimaan lapsesta yksin vain, jos Youssef ei olisi halunnut osallistua lapsen elämään, eikä siksi, että mies olisikin kihloissa ja vain käyttänyt Deniseä hyväkseen.

"Olen minäkin yksi idiootti", Denise naurahti ja huokaisi. "Kyllä tästä selvitään vielä", Denise mutisi ja sulki silmänsä. "Jotenkin."

*****

 Denise oli päässyt yli Youssefista melko nopeasti, kun ajateltavaa tuntui muutenkin olevan paljon. Yli pääsystä huolimatta Denise oli alkanut kehittää kirjoitustaitojaan siinä toivossa, että osaisi vielä jonain päivänä kirjoittaa kunnon rakkausromaanin siitä, miten petollisia ihmiset voivat olla ja miten paljon valheet satuttavat loppujen lopuksi. Mystickin oli alkanut viihtyä nyt enemmän kotona Denisen tukena ja turvana. Denisekin oli alkanut osoittaa Mysticille enemmän huomiota nyt, kun Alexandralla oli uusi työ ja Youssefille kertominen ei enää vaivannut häntä.

Denise vieraili raskautensa loppupuolella vaihtelun vuoksi Alexandran luona. Denise oli pyytänyt Alexandraa lapsen kummiksi ja totta kai hän oli suostunut.
"Joko sinä tiedät kumpi se on?" Alexandra kysyi hymyillen.
"En, mutta ei sillä ole väliäkään", Denise naurahti ja katseli Alexandraa, joka vaikutti joka päivä vain innokkaammalta lapsen syntymän suhteen.

Denise vietti myös paljon aikaa Cecilian kanssa yrittäen totutella Alexandran ohjeiden avulla lastenhoitoon. Alexandra oli myös kertonut, että Cecilian seitsemänvuotis syntymäpäivä lähestyi ja pian tyttö aloittaisi koulun, eikä olisi enää taapero. Alexandra vaikutti hieman haikealta asian suhteen, mutta Denise yritti lohduttaa tätä parhaansa  mukaan sanomalla, että Alexandra voisi aina tulla hoitamaan hänen lastaan, jos tämä välttämättä kaipaisi vauvojen tai taaperoiden seuraa.

Aivan raskauden viimeisillä viikoilla Deniselle kuitenkin iski outo masennus: pelko siitä, ettei hän selviäisikään lapsen kanssa yksin kalvoi häntä ja huonot lapsuusmuistot olivat palanneet ja toistivat itseään öisin. Denise lysähtikin usein lattialle ja pysyi pitkään liikkumattomana itkua pidätellen, kunnes kohtaus meni ohi ja Denise jaksoi jatkaa elämäänsä, vaikka murheet eivät koskaan häntä rauhaan jättäneetkään.

Viimein se pelätty päivä koitti: iltapäivä oli jo pitkällä ja Denise oli jo valmiiksi väsynyt rankan päivän jälkeen, kun hän yhtäkkiä tunsi kipeän vihlaisun vatsassaan. Vaikkei Denise ollut raskauteen tai synnytykseen sen tarkemmin perehtynytkään, eihän ollut tyhmä: synnytys oli nyt alkanut ja hänellä oli tasan kaksi vaihtoehto, joko synnyttää kivuliaasti kotona tai sairaalassa kipulääkkeiden ja osaavien lääkäreiden keskellä. Valinta ei todellakaan ollut vaikea, joten Denise tilasi nopeasti taksin ja lähti suunnistamaan kohti sairaalaa.

Denise käveli sairaalan tyhjään aulaan, mistä häntä vastaan käveli heti nuori hoitaja. Denisen ei tarvinnut edes avata suutaan, kun hoitaja jo antoi hänelle ohjeita ja ohjasi kohti oikeaa huonetta.
Synnytys oli kivulian asia, minkä Denise oli ikinä kokenut, kipulääkkeistä huolimatta. Denise ei tajunnut koko asiasta mitään, vain lääkärin ja hoitajien sekavat huudot ja kivun. Denise luuli hetken jo kuolevansa tähän tuskaan, mutta juuri silloin se kaikki oli ohi ja helpotus levisi aaltona Denisen kehoon. Kipuun ja tuskaan hän oli osannutkin varautua, mutta että hänen oli pitänyt kokea se kaksi kertaa! Siihen hän ei ollut osannut valmistautua.

Päivän kuluttua Denise sai palata kotiin lastensa kanssa. Denise oli aluksi kauhuissaan kaksosista, sillä ne tarkoittivat kaksinverroin enemmän hoitoa ja rahahuolia. Siitä huolimatta Denise oli onnellinen siitä, että nyt hänellä oli yhden sijasta kaksi pienokaista, joita rakastaa ja joista pitää huolta.

Vanhempi kaksosista oli Cleo...

... ja nuorempi Zoey. Zoey oli hieman heikko kuntoisempi kuin sisarensa, mutta Denise rakasti molempia koko sydämensä pohjasta.

Denise oli pyytänyt erästä työkaveriaan käymään remontoimassa asuntoaan kaksosia varten ja vaikka talo olikin nyt vain ahtaampi kuin ennen, oli Denise tyytyväinen ja kiitollinen tehtyyn työhön. Rahaa ei vielä ollut ostaa taloa heille kolmelle, vaikka Denise toivoikin sitä suuresti.
"No, ehkä vielä jonain päivänä", Denise ajatteli laskiessaan Zoeyn kehtoon.
Denise jäi vielä hetkeksi nojailemaan Zoeyn kehtoon ja painautui ajatuksiinsa. Kyllä tämä tästä. Vielä jonain päivänä voin ostaa meille kolmelle ja Mysticille talon ja kasvattaa heidät siellä. Mihin minä muka miestä tarvitsen? Pärjään mainiosti ilmankin! Alexandrahan sanoi, että lapset tarvitsevat vain rakkautta ja huolenpitoa.
Denise hymyili pitkästä aikaa itsekseen ja mutisi sitten kehdossa tuhisevalle Zoeylle: "Ja minähän rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta."