4. Good Life

 Elämä kahden vauvan kanssa ei aina ollut helppoa: melkein joka minuutti jompi kumpi pienokaisista kaipasi huolenpitoa ja huomiota. Öisinkin Denise sai nukuttua nykyään vain muutaman tunnin, kun jo vauvan itku herätti hänet unelmista todellisuuteen.

Cleo oli kaksosista kärsimättömämpi ja vaati myös huomattavasti enemmän huomiota kuin Zoey. Denise toivoi huomionkipeyden vähentyvän ajan myötä, vaikkei siinä valvottuja öitä lukuunottamatta mitään pahaa ollutkaan. Sitä paitsi, mitä muutakaan Denise olisi kahden lapsen yksinhuoltajana voinut olettaa?

Denisellä oli omaa aikaa vain hyvin vähän päivässä ja sekin vähäinen hetki kului kotitöihin ja kirjoitustaitojen kohotukseen. Välillä hän muisti myös Alexandraa, jonka tytär Cecilia oli vihdoinkin kasvanut lapseksi ja aloittanut koulun. Alexandran mukaan koulu sujui tytöltä hyvin ja Cecilian kavereita vieraili usein heidän pienessä talossaan. Denisekin alkoi vähitellen miettiä lastensa tulevaisuutta: menestyisivätkö he koulussa? Löytäisivätkö he ystäviä? Denise karisti kysymykset mielestään ja palasi takaisin nykyhetkeen.

Alexandra vieraili silloin tällöin töidensä ja Cecilian holhoamisen lomassa myös katsomassa kaksosia. Alexandrasta olikin Deniselle usein suurta apua ja Alexandra vaikuttikin kiintyneen kaksosiin suuresti, varsinkin Cleoon. Alexandrasta oli nyt sitten tullut kahden lapsen kummi, mutta häntä se ei näyttänyt häiritsevän. Itse asiassa Alexandra vaikutti olevansa onnensa kukkuloilla asian suhteen.

Vauva ikä on yllättävän lyhyt ja tyttöjen syntymäpäiviä vietettiinkin eräänä kauniina iltapäivänä ilman sen suurempia juhlallisuuksia. Ensimmäiseksi kasvoi tietysti Cleo, kaksosista vanhempi. Alexandra hurrasi kova äänisesti Denisen puhaltaessa hymyillen kynttilän kakun päältä pienen Cleon puolesta, joka ei edes tajunnut koko tapahtumasta mitään.

Ja Cleon jälkeen oli Zoeyn vuoro. Tyttö parka oli vasta herätetty ja tämä ei olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin palata takaisin kehdon pohjalle nukkumaan. Tämä oli kuitenkin jotain pakollista, joten Zoeylla ei ollut muita vaihtoehtoja.

Molempien tyttöjen kasvettua Denise ja Alexandra nauttivat molemmt isot palat kakkua, jonka Denise oli aamupäivällä kaupasta käynyt ostamassa. Samalla he jakoivat kuulumisia ja Alexandra kertoi taas kerran uudesta työstään, kun taas Denise oli enemmänkin vaipunut ajatuksiinsa. Miten hänen oman työnsä mahtoi käydä, kun aikaa ei muutenkaan lastenhoidolta jäänyt mihinkään? Mystickin vietti päivänsä ties missä etsimässä huomiota, kun kotoa sitä ei tuntunut kaksosten tultua saavan.

Kaksosista kasvoi oikein suloisia taaperoita! Cleo oli perinyt kasvonpiirteensä suurimmaksi osaksi isältään, kun taas Zoeysta tuli äitinsä pieni kopio. Molemmat perivät Deniseltä kuitenkin vihreät silmät ja Zoey peri myös äitinsä alunperin mustat hiukset.

Alexandran lähdettyä Denise ei olisi millään halunnut päästää kaksosia pois silmistään. Cleo oli jo nukahtanut, mutta Zoeyn väsymys tuntui olevan kokonaan poissa ja Denise saikin viihdyttää pikkuista aina yön tuloon asti. Silloinkaan Zoey ei olisi vielä halunnut mennä nukkumaan, mutta ainakin Denise tarvitsi kipeästi unta.

"Aamulla pääset taas leikkimään", Denise lupasi laskiessaan Zoeyn kehtoon ja hymyili tytölle lämpimästi. Zoey päästi vielä hiljaisen kikatusta muistuttavan äännähdyksen, mutta hiljeni heti valojen sammuttua ja kuullessaan äitinsä hiljaisen kuorsauksen vain parin metrin päästä kehdosta.
Zoey liikehti vielä hetken yksikseen pimeässä, mutta nukahti lopulta uneen, joka oli täynnä kirkkaita värejä, kauniita niittyjä ja kimmeltävä lampi, jossa ankat uivat ja sammakot kurnuttivat.

*****

Denise heräsi aamulla ei niin onnellisista unimaailmoista: hän oli nähnyt painajaista ja oli kerrankin onnellinen herättyään ja huomattuaan, että kaikki oli hyvin. Kaksoset olivat yhä kotona ja Mystickin oli palannut retkiltään kotiin torkkumaan pienelle tyynylleen. Denise huokaisi hiljaa helpotuksesta ja nousi sitten ylös sänkynsä pohjalta.

Denise kävi nostamassa vasta heränneen Zoeyn kehdosta ja rutisti tyttöä pitkään itseään vasten.
"Minä en ikinä anna teille sattua mitään pahaa", Denise mutisi Zoeylle. "Lupaan sen."
Zoey ei ymmärtänyt sanaakaan äitinsä sanoista, mutta vastasi kuitenkin hiljaisella, myöntävällä äännähdyksellä. Denise hymyili hieman ja päästi sitten Zoeyn lattialle leikkimään, niin kuin oli viime yönä luvannutkin.

*****

Aika kului ja tyttöjen opettaminen ja viihdyttäminen vei kaiken Denisen ajan: töihin paluutakin olisi mietittävä, sillä hän sai joka aamu pomoltaan ärtyneitä puheluita siitä, miten paljon Denisen äitiysloma oli jo venynyt. Denise kuitenkin vastasi aina palaavansa mahdollisimman pian, mutta itse asiassa hän ei ollut asiasta niin varma. Ensiksikin, hän halusi viettää mahdollisimman paljon aikaa lastensa kanssa ja kehittää edes jonkinlaisen läheisen suhteen molempiin. Toiseksi, sisustajantyö ei enää innostanut häntä yhtä paljon kuin aluksi, eikä hän hirveästi viitsinyt laskea lapsiaan jonkun tuntemattoman huostaan moneksi tunniksi. Lopulta Denise keksi enää vain yhden oikealta tuntuvan ratkaisun.

"Ensin venytät ja venytät palkallista lomaasi ja lupaat tulla mahdollisimman pian takaisin ja sitten yhtäkkiä väität ottavasi lopputilin?!" pomon vihainen ääni kaikui puhelimesta, mutta Denise ei äännähtänytkään. Hän kuunteli pomonsa haukut ja saarnat alusta loppuun ja miehen vihdoin lopetettua, Denise tokaisi ainoastaan "Toivottavasti löydätte tilalleni jonkun toisen." ja lopetti puhelun. Sisustus ja pomon vihaiset aamupuhelut olivat nyt lopullisesti ohi. Enää oli vain keksittävä jokin toinen keino saada rahaa.

"Miten minusta tuntuu, että elämä on aina niin hemmetin vaikeaa?" Denisen puheli Mysticille, joka sinä päivänä syystä tai toisesta ei ollut lähtenyt kotoa. Denise oli Mysticin kotiin jäännistä vain iloinen, sillä kissaa näki yleensä hyvin harvoin. Sitä paitsi, muukin juttuseura kuin Alexandran juorut ja taaperoiden lässytys oli mukavaa vaihtelua elämään.

*****

"Cleo, sano talo."
"En", tyttö vastasi itsepäisesti ja mutristi suutaan.
"No sano sitten vaikka auto", Denise yritti, mutta Cleo vain mutristi ärtyneesti suutaan ja hoki kieltäviä vastauksia.

Denise huokaisi. "Sinä olet kyllä mahdoton tapaus."
Cleo käänsi katseensa muualle ja katseli tylsistyneenä seinää.
"Voisitko edes yrittää vielä hetken?" Denise aneli ja sai tytön kääntämään katseensa seinästä itseensä.
"En", Cleo vastasi ja tuijotti äitiään tuimasti vihreillä silmillään.
"Hyvä on sitten", Denise mutisi ja nousi seisomaan lähteäkseen keittiöön kokkaamaan.
Cleosta oli päivä päivältä tullut yhä itsepäisempi ja se huolestutti Deniseä. Toisaalta, ehkä se oli vain osa tytön uhmaikää.

Leluilleen Cleo ei kuitenkaan vihoitellut. Tyttö viihtyikin mieluummin päivät lelukorin sisällä piilossa pupujen ja autojen seassa kuin äitinsä jaloissa, niin kuin Zoey. Zoey oli kiintynyt Deniseen, eikä suostunut pysymään erossa äidistään pakollakaan. Ja Denise taas nautti siitä, että ainakin toinen hänen lapsistaan piti hänestä.

Cleolla oli lelujensa lisäksi myös Mystic, joka oli tytön suuri ihanne. Ei siis mikään ihme, että tytön ensimmäinen sana oli kissa. Ja pian sen jälkeen tyttö oppi sanat en, äiti ja nukke. Myös Riepu kuului hänen sanavarastoonsa ja moni muukin pikkusana, joita tyttö välillä itsekseen hoki.

*****

Pian juhlittiin taas synttäreitä, tällä kertaa Denisen. Denise juhli ilman kakkua ja vieraita, ainoina todistajinaan leikkeihinsä keskittyneet kaksoset. Nuori aikuisuus oli nyt ohi ja aikuisuus keski-iän kriiseineen odottivat Deniseä.

Denise ei omasta mielestään hirveästi muuttunut ja tyylikin pysyi samana. Kyllähän naisesta vanhenemisen merkit jo huomaa, mutta Deniseä se ei haitannut ollenkaan: ikä oli vain numero.

 Denise jäi hetkeksi katselemaan erillään leikkiviä pienokaisia ja ajattelemaan sitä, miten nopeasti aika kuluikaan. Tuntui kuin vasta hetki sitten hän olisi jättänyt orpokodin taakseen ja saapunut Starlight Shoresiin. Ja vain hetki sitten hän oli ystävystynyt Alexandran kanssa, saanut Mysticin ja vieraillut Egyptissä. Mutta nyt hänellä oli kaksi ihanaa lasta, asunto, kissa, ystäviä ja hieman rahaakin. Elämä hymyili, vaikkakin se oli todella erilaista, kuin Denise oli koskaan kuvitellut. Mutta samalla se oli myös tuhat kertaa parempaa.

*****

 Oli lämmin päivä Starlight Shoresissa ja Seyfriedit, sekä Alexandra ja Cecilia olivat viettäneet lähes koko päivän rannalla ja iltapäivästä alkaen kaupungin laidalla olevassa pienessä leikkipuistossa. Jo teini-iän saavuttanut Cecilia auttoi innokkaasti lasten hoidossa ja viihdytti erityisesti Cleoa sillä välin, kun Denise yritti opettaa Zoeya puhumaan.

Alexandra oli istuutunut puiston penkille seuraamaan Denisen puheopetusta. Zoey oppi nopeasti ja osasi jo monta sanaa, mutta Denise halusi vielä kasvattaa tytön sanavarastoa. Aurinko oli laskemassa ja päivä hämärtyisi pian. Denise muistutti ajatuksissaan itseään lähestyvästä kotiin lähdöstä, kunnes Alexandran mietteliäs ääni herätti hänet ajatuksistaan.

"Et siis ole vieläkään kertonut sille miehelle tytöistä?"

Denise huokaisi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Alexandra asiasta kysyi, eikä varmasti viimeinenkään.

"En, enkä kyllä aiokaan", Denise vastasi ja hänen kasvoilleen levisi ärtynyt ilme.

"Mikset?" Alexandra uteli ja katsoi kysyvästi Deniseä, jota keskustelu ei näyttänyt hirveästi kiinnostavan.

"Hänellä on varmasti jo ihana elämä vaimonsa kanssa ja tuskin kaipaa minua tai tyttöjä elämäänsä", Denise tuhahti. Zoey katsoi äitiään hieman hämmentyneenä, joten Denise yritti palata nopeasti takaisin opetukseen.

"Mutta eikö sinustakin hänellä olisi oikeus tietää? Oli hän sitten minkälainen idiootti tahansa", Alexandra sanoi ja katsoi hetken kaukaisuuteen vajoten vähitellen takaisin omiin ajatuksiinsa.

Denise ei sanonut mitään ja hetkeen ainoat äänet olivat kaukaa kaikuvat lokkien huudot ja Cleon ja Cecilian puhe ja nauru.

"Ehkä olet oikeassa", Denise myönsi lopulta huokaisten. "Mutta eikö se ole nyt jo vähän myöhäistä? Tytöt ovat pian kouluiässä ja Youssef tuskin enää edes muistaa minua."

"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", Alexandra vastasi ja hymyili. Denise pyöritti silmiään: hän oli aina ennen hokenut tuota Alexandralle ja nyt tämä käytti sitä Deniseä vastaan.

Hiljainen naurahdus pakeni Denisen suusta ja sen jälkeen hän tyytyi kuuntelemaan Zoeyn hiljaista puhetta.

"Hei, joko lähdetään?" Cecilian ääni rikkoi hiljaisuuden.

"Mihin sinulla on muka kiire?" Alexandra kysyi hämmentyneellä, mutta samalla hieman uteliaalla äänellä.

"No kotiin", Cecilia vastasi hieman kyllästyneenä.

Denise hymyili hieman ja hiljensi sitten Zoeyn, joka yhä hoki itsekseen osaamiaan sanoja.

"Miksi?" Alexandra jatkoi kyselyään.

Melko utelias nainen, Denise ajatteli ja naurahti hiljaa.

"Minulla on ainakin sata tekemätönsä koulutyötä vielä ja osa niistä pitää palauttaa jo huomenna", Cecilia valitti ja Cleo hänen sylissään hymyili iloisesti.

"Vai että oikein sata?" Alexandra nauroi ja nousi sitte venytellen seisomaan. "No, lähdetään sitten."

"Olisikohan meidänkin aika lähteä?" Denise kyseli Zoeylta, joka hymyili ja kikatti hiljaa.

Ilta oli hämärtynyt yllättävän nopeasti ja ilma viileni hetki hetkeltä, eikä Denise halunnut palelluttaa t-paidoissa  olevia tyttäriään.

"Pääsette kyydillä", Alexandra lupasi ja joukko lähti kävelemään kohti rantaa, jonne Alexandran auto oli jätetty aiemmin.

Denise saapui puolen tunnin jälkeen asuntolan ulkopuolelle kantaen puoliunessa olevaa Zoeya. Alexandra oli vielä vaatinut saada tehdä pienen kävelylenkin Cleon kanssa, eikä Denisellä ollut mitään sitä vastaan. Lastenrattaat nököttivät yleensä muutenkin aulan nurkassa, joten oli kerrankin hyvä, että niille tuli käyttöä.

Ulko-ovelle päästyään Denise huomasi portailla istuvan hahmon ja tällä kertaa se ei ollut eläin.

Noin 20-vuotias nuori nainen istui portailla ja katseli odottavasti eteensä. Denise ei ollut ennen nähnyt naista, mutta tämä ei kuitenkaan vaikuttanut vaaralliselta tai oudolta, joten Denise astui sisälle taloon varmoin askelin ja tiukensi otettaan Zoeyyn.

Tuntematon nainen nousi nopeasti ylös heti, kun huomasi Denisen tulleen sisälle. Denise pysähtyi hetkeksi ja nainen katsoi häntä hiljaa: nainen tutki Denisen kasvoja mietteliäänä ja välillä hänen katseensa osui Denisen sylissä tuhisevaan Zoeyyn. Lopulta nainen näytti tekevän jonkinlaisia johtopäätöksiä ja astui lähemmäs Deniseä.

"Anteeksi, mutta oletteko te sattumalta Denise Seyfried?" nainen kysyi ja Denisen hämmentyneestä ilmeestä hän päätteli löytäneensä oikean henkilön.

Denise katsoi naista pitkään: hän ei ollut ikinä nähnyt edes ketään naista muistuttavaa, joten mistä hän tiesin Denisen nimen? Toisaalta, ehkä kaupunkilaiset olivat kertoneet hänelle. Mutta miksi nainen olisi etsinyt häntä?

"Olen...", Denise vastasi epäröiden. Zoey mulkoili vierasta naista ja Denise tiukensi otettaan taaperoon entisestään.

"Hienoa! Olen etsinyt sinua ympäri kaupunkia. Tai itse asiassa oletin sinun olevan yhä Georgia Fallsissa, joten aloitin sieltä, mutta sitten he kertoivat sinun muuttaneen tänne ja sitten..."

"Anteeksi nyt, mutta kuka sinä edes olet?" Denise kysyi keskeyttäen naisen puheen, jolle ei ollut loppua näkynyt.

"Ai, anteeksi. Nina Sparks, mutta voit sanoa pelkäksi Ninaksi", nainen kertoi hymyillen.

"No, Nina", Denise aloitti ja tuijotti naista tiukasti. "Miksi sinä olet täällä?"

"Sinun takiasi tietysti!" Nina naurahti. "Olen etsinyt sinua niin pitkään ja olen nyt niin onnellinen, että löysin sinut vihdoin! Odotapa vaan, kun muut kuulevat tästä!"

"Ketkä muut?"

"No muu perhe!" Nina nauroi ja sai vastaukseksi Denisen koko ajan yhä hämmentyneemmän ilmeen.

Ninan silmistä paistoi into ja onni, kun hänen hymynsä leveni entisestään ja hän alkoi puhua: "Olen etsinyt sinua niin ahkerasti siitä päivästä asti, kun sain kuulla sinusta äidiltä." Ninan hymy leveni vielä hitusen, kun hän lopetti puheensa yhdellä ainoalla sanalla, joka sekoitti Denisen ajatukset täysin: "Sisko."