1. Memories

Oli viileä ja pilvinen ilta. Kello läheni kahdeksaa, kun nuori nainen käveli ripein askelin taloa kohti.

"Eihän se nyt niin pahalta näytä", hän mutisi ja kääntyi talon kiviportaita kohti.

Nainen asteli portaat ylös, varmisti ettei paikalla ollut ketään näkemässä ja laski sitten varovasti pienen taapero tasanteelle. Taapero kohotti hitaasti pieniä käsiään naista kohti, mutta nainen vain hymyili ja katseli pikkuista tyttöään silmiin.

"Täällä sinusta pidetään hyvää huolta. Lupaan sen", nainen kuiskasi, painoi nopean suukon tytön otsalle ja irtaantui sitten pikkuisen tytön hymyillessä vielä ymmärtämättä sanaakaan siitä, mitä nainen oli juuri sanonut.

Nainen pysähtyi vielä hetkeksi miettimään: tämän jälkeen ei olisi enää paluuta. Hetken mietittyään nainen pudisti päätään, painoi talon seinässä olevaa pientä ovikelloa ja lähti sitten puoliksi juosten pois päin talolta kuullessaan takaansa taaperon hiljaisen ääntelyn ja ovikellon viimeiset soinnit.

Viimeinen asia, jonka taaperon muisti oli tallettanut, oli hämärä muistikuva pois juoksevasta naisesta.

*****

Miksi tämä paikka toi niin voimakkaasti muistoja mieleeni? Enhän ollut edes lähellä Georgia Fallsia! Denise oli ollut viimeiset päivänsä orpokodissa täynnä odotusta, ja kun se odotettu päivä vihdoin oli koittanut... Se oli ollut Denisen tähän astisen elämän paras päivä. Denise ei voinut edes kuvailla onneaan tai sitä ilon tunnetta, joka hänet silloin oli täyttänyt. Viikon kuluttua Denise oli saapunut Starlight Shoresin laidalle uuden asuntolan eteen. Ja siitä asti hän oli nähnyt unissaan sumeisia muistoja taapero ajoistaan ja lapsuudestaan.

"No, ehkä ne loppuvat ajan myötä", Denise huokaisi ja nousi ylös nojatuolista: aika oli taas kulkenut kuin siivillä, ja hän oli taas kerran myöhässä töistä.

Denisen asunto oli pieni, mutta asuntola jossa hän asui oli kokonaisuudessaan oikein mukava: siihen kuului uima-allas, suihkulähde ja rappukäytävässä oli suurten ikkunoiden ansiosta aina päivisin ihanan lämmintä ja valoisaa. Toisaalta siitä sai kiittää myös Starlight Shoresin yleensäkin lämmintä, joskus jopa kuumaa ilmastoa. Asunto oli ollut Denisestä oudon halpa, mutta kaikesta huolimatta hän oli ostanut sen. Aluksi siinä ei vaikuttanutkaan olevan mitään vikaa, mutta jo parin päivän jälkeen viat alkoivat näkyä.

Asunnossa oli usein sähkö- ja vesikatkoksia. Vesi katkoksista ei ollut paljon harmia, sillä kuntosalilta löytyivät ilmaiset suihkut, eikä sinne ollut edes pitkää matkaa. Sähkökatkokset olivat hieman harmillisempia: valot, uuni, jääkaappi, tietokone tai radio eivät toimineet. Onnekseen Deniselle kynttilät eivät olleet kalliita, mutta niistäkin sai vain himmeää valoa.

Heti ensimmäisenä Denise oli todennut, että paremman asunnon tai jopa talon ostamiseen tarvittaisiin rahaa: paljon rahaa. Ja tällä hetkellä työn hankinta oli ainoa vaihtoehto. Deniseä eivät kiinnostaneet toimistotyöt tai rosvojen jahtaaminen päivät pitkät, muttei hän myöskään halunnut viettää kaikkia päiviä kotona ansaiten muutaman simoleonin viikossa maalaamalla, vaikka taiteellinen olikin. Lopulta hän löysi työn, jossa pääsisi käyttämään taiteellisia kykyjään, sekä saisi lähes päivittäista palkkaa: sisustussuunnittelija.

Denise vietti päivänsä enimmäkseen omissa oloissaan: kukaan kaupunkilaisista ei hirveästi ollut häntä lähestynyt eikä Denisekään viitsinyt tunkeutua pakolla kenenkään seuraan, jos niin ei haluttu. Hänen päivänsä kuluivatkin maalaten ja taidegalleriassa inspiraatiota hakien. Samalla hän kuitenkin toivoi, että hänellä olisi ollut edes joku, jolle jutella.

Yhtenä päivänä taidegalleriasta lähtiessään Denise löysi pihalta maassa hyppelevän haukan. Denise ilahtui saadessaan jutella jollekulle ja suunnittelikin pitävänsä haukan.

"Haluaisitko muuttaa minun luokseni asumaan? Kuulostaisiko se mukavalta?" Denise puheli haukalle ja rapsutti linnun sileää höyhenpeitettä.

Haukka kuitenkin puraisi Deniseä kipeästi sormeen, ja pettynyt nainen päästi haukan menemään.

Kyllä minä vielä juttuseuraa löydän. Toivottavasti muistakin kuin eläimistä...

*****

*****

Taas muistoja. Tällä kertaa muistot olivat Denisen lapsuudesta: baletti, koulutyöt ja kiusattuna olo. Denisen päässä pyörivät niin hyvät kuin huonotkin muistot sekä kysymys siitä, miksi hän näki unissaan muistoja menneestä. Saisiko hän edes koskaan tietää?

Syödessään aamiaiseksi edellisenä päivänä tekemiään vohveleita Denise oli vaipunut syvälle ajatuksiinsa: hän ei huomannut taaskaan ajan kulua ja oli vähällä myöhästyä töistään. Onnekseen asiakas oli ilmoittanut, ettei Denisen tarvitsisi pitää kiirettä, joten parinkymmenen minuutin viivästyminen ei ketään haittaisi.

Denise sai kuitenkin raahattua itsensä asiakkaan talolle, mutta talon asukkaista kukaan ei kuitenkaan ollut kotona. Onneksi Deniselle oli sanottu jo aikaisemmin, että ketään ei saattaisi olla kotona, joten hän soitti asiakkaalle ja kysyi ohjeita sisustuksen suhteen puhelimitse.

"Teit ihan hyvää työtä, vaikka olohuone onkin yhä..." Mies lateli matalalla äänellään mielipiteitään Denisen tekemistä muutoksista, mutta Denise ei kuullut niistä puoliakaan, sillä hän vaipui taas ajatuksiinsa. Onneksi hänelle maksettiin palkkaa sisustamisesta, eikä asiakkaiden kuuntelemisesta.

Töiden loputtua Denise suunnisti taidegallerian sijasta kuntosalin uima-altaalle: ilma oli lämmin, joten pienestä tauosta altaalla ei olisi kellekään haittaa. Kuntosalilta Denise löysi muutaman kaupunkilaisenkin, mutta kaikilla tuntui olevan jotain muuta tekemistä: yksi juoksi matolla, toinen söi purkkikeittoa ja kolmas hyppi edestakaisin musiikin tahdissa. Deniseä kuntoilu ei kuitenkaan kiinnostanut, joten hän tyytyi istuskelemaan rantatuolissaan ja uppoutumaan ajatuksiinsa.

"Kyllä minä täältä vielä ystäviä löydän", Denise mutisi itsekseen, hengähti ja hymyili. "Aivan varmasti."

*****

Denisen päivät kuluivat enimmäkseen töitä tehden ja nukkuen: kaupunkilaisiin ei ollut aikaa tutustua, tai ylipäänsä viettää aikaa kaupungilla. Lopulta rankka ja pitkään kestänyt uurastus palkittiin ja Denise sai ylennyksen. Ja sitähän piti tietysti juhlia...

Rodeolato: kaupungin baari ja clubi valikoimasta Denisen päätti lähteä jostain kumman syystä sinne. Hurjaa kyytiä selässään ratsastavaa Deniseä retuutellut mekaaninen härkä tosin vei ajatuksen kauas arjen paineista ja huolista. Hetken Denise innoissaan huudellessaan ajatteli, millaista mahtoi olla niillä, jotka elivät joka päivä tällä lailla? Juhlien, juoden ja hurjastellen?

Ilta pimeni vähitellen ja rodeoladossa oli yhä vain muutama henkilö Denisen lisäksi. Eikai arki-illalta voisi muutakaan odottaa, Denise ajatteli ja huokaisi: hän oli kyllästynyt mekaaniseen härkään, ja huomenna olisi uusi työpäivä, joten hirveä alkoholin juominen ei Deniseä innostanut. Juttuseuraa hän kaipasi, eikä juomia tai härkiä, jotka heittivät kipeästi päin lattiaa ja seiniä. Jonkun jolle jutella ja kertoa huolensa, jonkun johon luottaa. Denise painautui hetkeksi ajatuksiinsa, kunnes huomasi viereiseen pöytään istuutuneen naisen.

Nainen ei näyttänyt paljoakaan Deniseä vanhemmalta: ehkä vuoden, pari. Nainen tuijotti hiljaa kaukaisuuteen mietteliään näköisenä. Hetken Denise mietti, näyttikö hänkin tuolta ajatellessaan, mutta sitten hän karisti muut ajatukset päästään ja päätti sitten itsekseen, että tuosta naisesta tulisi hänen ensimmäinen tuntemansa kaupunkilainen. Ja jos nainen ei Denisen seuraa huolisi, niin se olisi sen ajan ongelma. Denise huokaisi vielä kerran, nousi pöydästä ja lähti kävelemään naisen pöytää kohti.

Pöydässä kahden naisen välillä vallitsi ensin pitkä hiljaisuus, kunnes lopulta nainen sanoi ystävälliseen sävyyn: "Oletko uusi täällä?"

Denise mietti hetken mitä sanoa, mutta alkoi silti mutisemaan jotain sekavaa: "Olen minä täällä jo hetken asunut, mutta kai minut voisi vielä uudeksi luokitella. Onko se muuten noin selvää vai veikkasitko vain?"

"Veikkasin kai. Näytit vain melko eksyneeltä", nainen sanoi puoliksi naurahtaen, ja hymyili sitten.

"Niin... En ole hirveästi ollut tekemisissä kaupunkilaisten kanssa ja kaupunkikin on vielä hieman sekava minulle", Denise vastasi hiljaisella äänellä. Hänellä ei ollut koskaan ollut oikeita ystäviä tai tuttavia, pelkkiä kiusaajia ja niitä, jotka juoksivat karkuun niin lujaa kuin pääsivät. Keskustelun aiheita hänellä ei hirveästi ollut, mutta onneksi naisella näytti puhuttavaa riittävän.

Denise oppi naisesta paljon parin tunnin keskustelun aikana: naisen nimi oli Alexandra, ja hän asui kaupungissa omakotitalossa pienen tyttärensä kanssa. Hän työskenteli välillä missä sattui, sillä ei oikein viihtynyt yhdessä työssä kauaa. Alexandra kertoi ahkerasti myös lapsuudestaan ja sukulaisistaan, tuttavistaan ja ystävistään.

Kun vihdoin tuli Denisen vuoro puhua, ei hänellä ollut hirveästi sanottavaa: "Kasvoin orpokodissa, jonne äitini minut jätti. Olin koulukiusattu ja muut syrjivät minua, ja odotin innolla pois pääsyä siitä helvetistä. Ja lopulta se onnenpäivänä koitti ja täytin kahdeksantoista ja parin viikon päästä saavuinkin tänne. Nykyään rahaa on ihan riittävästi, hieman huono asunto ja ihana työ."

Denise selosti jutun nopeasti ja se nauratti Alexandraa, joka kuitenkin vaihtoi seuraavaksi aihetta ja alkoi kertoa Deniselle kaupungin uusimpia juoruja. Täytyisihän Denisen oppia tuntemaan niin kaupunki, kuin sen asukkaatkin!

Vaikka Alexandralla olisi ollut vielä paljon, paljon mehukkaita juoruja ja joka päiväisiä löpinöitä kerrottavanaan, päätti hän kuitenkin raahata Denisen kokeilemaan pöytäfutista, jossa Denise osoittautuikin erittäin taitavaksi! Peli loppuikin Denisen voittoon ja muka pettynyt Alexandra raahasi hymyillen uuden tuttavansa tanssimaan jugeboxin pirteän ja koko rodeoladossa kaikuvan musiikin tahdissa. Denise olisi voinut jäädä sinne vielä pidemmäksi aikaa, mutta kello läheni uhkaavasti keskiyötä ja seuraava aamu töineen kammotti, joten Denise ja Alexandra lähtivät vielä viimeisiä sanoja vaihdellen ulos rodeoladosta jättäen yöeläjät juhlimaan.

Rodeoladon ulkopuolella Denise halasi vielä nopeasti Alexandraa ja kiitti ihanasta juttuseurasta. Alexandra naurahti ja sanoi sitten hymyillen, että Denise voisi soittaa hänelle koska tahansa, tai jos aikaa olisi niin tämä voisi pistäytyä joskus kylässäkin. Denise lupasi tulla käymään ja sitten kaksikko erosi: Alexandra lähti vapauttamaan lastenvahtia tehtävistään ja Denise palasi kotiinsa nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi. Tämä olisi uuden ystävyyden alku, Denise ajatteli hymyillen ajaessaan pitkin Starlight Shoresin hämäriä katuja kohti kotia.

Kotiin saavuttuaan Denise näki aulassa naapurissa asuvan naisen, joka kertoi, että aikaisemmin samana iltana Denisen asunnossa oli käynyt murtovarkaita. Denise oli aluksi järkyttynyt, mutta sitten naapuri sanoi soittaneensa poliisin, ja että murtovaras oli nyt putkassa ja tavarat palautettu. Helpottuneena Denise kiitti naista ja palasi sitten pieneen hämärään asuntoonsa.

Varmistettuaan että kaikki todella oli palautettu paikoilleen eikä mitään ollut kadoksissa, Denise kömpi peiton alle väsyneenä, mutta onnelisena. Hän pysyi hetken vielä valveilla kattoa tuijotellen, mutta nukahti lopulta syvään ja pitkästä aikaa hyvään uneen, jota eivät muistot tai lapsuuden ajan kiusaajat vainonneet.

*****

Seuraava työpäivä oli ollut rankka ja Denise palasi kotiin vasta lähemmäs ilta kahdeksaa. Aamulla oli ollut aikainen herätys, mutta ainakin hän oli ehtinyt tehdä enemmän remontteja ja sisustuksia kuin normaalisti.

Portaat ylös askel askeleelta: Denise varoi parhaansa mukaan astumasta harhaan ja tippumasta väsymyksensä takia alas portaita. Asuntola oli hiljainen, mutta muutamien ovien takaa kuului puhetta, musiikkia tai imuroinnin tuttuja ääniä. Denise hymyili vaisusti väsymyksensä lomasta ja lähestyi samalla kohti oman asuntonsa tuttua ovea. Juuri ennen asunnon ovelle pääsyä Denise pysähtyi kuin seinään: jokin pieni ja tumma liikkui oven edessä. Denise lähestyi hitaasti ovea ja pientä karvaista olentoa.

"Kissa", Denise mutisi epäuskoisena. "Kissa."

Pieni harmaa raidallinen kissa tuijotti Deniseä keltavihreillä silmillään ja naukaisi ystävälliseen sävyyn. Denise tuijotti vielä hetken kissaa: miksi hänen ovensa edessä istui kissa? Kenen kissa se edes oli?

Denise otti muutaman askeleen lähemmäs kissaa ja ojensi sille kätensä: kissan viikset ja lämmin hengitys kutittivat Denisen kättä ja hän hymyili kissalle.

"Olet sinä melko suloinen tapaus", Denise mutisi ja hymyili kissalle, joka naukaisi innokkaasti, kuin olisi ymmärtänyt Deniseä.

Hetken mietiskeltyään ja siliteltyään kissaa Denise nosti sen syliinsä. Kissan kaulassa oli sininen kaulapanta, josta roikkui hopeanvärinen laatta. Laattaan oli kiinnitetty erikseen pieni paperin palanen, jossa luki: Juttuseuraa. Ole hyvä, Denise.

Denise tuijotti paperin palaa pitkään miettien, keneltä se mahtoi olla. Ja oliko kissa nyt hänen, vai oliko tämä jokin teinien keksimä julma pila? Sitä paitsi, kuka antaisi hänelle kissan?

"Sinä taidatkin nyt sitten kuulua minulle", Denise sanoi hymyillen kissalle ja silitti sen sileää päätä. "Olet sinä kyllä suloinen", Denise toisti ja naurahti. Kissa päästi hiljaisen, myöntävältä kuulostavan naukaisun ja Denise hymyili vielä enemmän.

Koska kukaan ei ainakaan vielä ollut juossut Denisen luo ja ottanut kissaa pois häneltä, päätti Denise viedä uuden kissansa mukanaan sisälle. Hymyillen Denise kantoi kissan sisälle lämpimään ja ajatteli samalla, että nyt hänellä oli lähes kaikki, mitä tällä hetkellä saattoi toivoa: oma, uusi elämä, asunto (joskin hieman rikkinäinen), ihana työ, uusi, ensimmäinen ystävänsä ja nyt myös lemmikki! Lisäksi piinaavat muistot olivat loppuneet kummittelemasta hänen unissaan, joten elämä vaikutti hetkellisesti täydelliseltä. Niin, elämä oli hetkellisesti täydellisempää kuin koskaan ennen.