Prologi

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun keltainen koulubussi viimein pysähtyi tumman talon eteen aivan Georgia Fallsin laidalle. Tässä osassa kaupunkia ei ollut taloja, kauppoja tai liikerakennuksia. Ainoastaan tumman sävyinen orpokoti, joka ei ulkopuolisia hirveästi ulkomuodollaan houkuttanut.

Ulos bussista asteli joukko lapsia ja nuoria, jotka kävelivät hiljaa ripein askelin sisälle tummaan taloon, jossa joukko jakautui kukin omiin puuhiinsa.

Nuoret viihtyivät mieluummin tv:n ja videopelien ääressä, kun taas lapset siirtyivät leikkimään mitä kummallisimpia mielikuvitusleikkejään. Kaikki tulivat keskenään kyllä toimeen, vaikka mieluiten he viettivät aikaa yksikseen odottaen, että joku lasta haluava aikuinen tai pariskunta tulisi ja hakisi heidät pois.

Yksi nuorista ei kuitenkaan liittynyt muiden seuraan olohuoneeseen, vaan jatkoi kävelyään käytävällä kohti viimeisenä olevaa puista ovea. Ovi johti orpokodin makuuhuoneeseen, jossa tyttö vietti suurimman osan päivästään yksin ajatellen.

Tyttö käveli makuuhuoneen ainoan ikkunan luo ja katseli pitkään tuttuakin tutumpaa maisemaa, joka avautui ikkunasta joelle ja sen toisella puolella sijaitsevalle tiedekeskukselle. Samalla tyttö kelasi päässään niitä samoja asioita kuin joka ikinen päivä. Miksi hänet oli jätetty tänne? Oliko hän muka oikeasti ollut niin kamala lapsi? Ajatukset kulkivat ympyrää hänen päässään ja toistivat vähitellen itseään.

"Toisaalta mihin minä vanhempia tarvitsen?" Denise mutisi itsekseen ja hänen suunsa vääntyi vinoon omahyväiseen hymyyn. "Pärjään loistavasti ilmankin!"

Denise oli asunut orpokodissa niin pitkään kuin jaksoi vain muistaa: työntekijät täällä olivat kertoneet vain jonkun naisen tuoneen hänet sinne kolmen tai neljän vuoden ikäisenä. Pienempänä Denise oli odottanut joka päivä jonkun adoptoivan hänet ja pääsevänsä pois orpokodin masentavasta maailmasta oman perheensä luo. Jonnekin, jossa hänestä huolehdittaisiin ja välitettäisiin.

Mutta kaikki haluavat nykyään adoptoida vain niitä suloisia pikku riiviöitä, joita he voisivat sitten palvoa ja hemmotella piloille, Denise ajatteli ja huokaisi. Vaikka ajatus olikin totta tytön omasta mielestä, hänen oli pakko myöntää, että juuri tuolla tavalla hän olisi varmasti itsekkin tehnyt, mikäli olisi ollut keski-ikäinen ja yksinäinen nainen lasta etsimässä. Suloisiahan ne ovat, Denise ajatteli ja hymyili, ennen kuin siirtyi ikkunan luota metallisten kerrossänkyjen välissä olevaan pieneen tilaan, istahti lattialle ja painoi kasvonsa vasten polviaan.

Enää muutama päivä! Kyllä minä sen kestän. Ja sitten pääsen täältä pois eikä minun tarvitse enää ikinä, ikinä palata! Denise tunsi hiljaisten kyyneleiden valuvan poskilleen, kun hänen ajatuksensa alkoivat taas vaeltaa. Vuosia sitten hän oli päätellyt, että hän pääsisi ulos täältä joko adoption kautta tai sitten täytettyään kahdeksantoista hän pääsisi lähtemään täältä omin avuin.

"Ilmeisesti olen todellakin niin kamala, että minun piti odottaa tähän asti päästäkseni pois", Denise nyyhkytti. Mitä vikaa hänessä muka oli? Kukaan ei jutellut hänelle koulussa tai orpokodissa, eikä hän kelvannut kenenkään adoptoitavaksi. Ainoa asia mihin hän selvästi kelpasi, oli virheiden etsiminen itsestään, yksinäisyydessä rypeminen ja hiljainen itkeminen.

No, kaikki eivät voi olla täydellisiä, Denise ajatteli ja pyyhki kyyneleensä käsivarteensa. Hän pärjäisi kyllä. Ja varmasti hän löytäisi vielä jonkun, joka välittäisi hänestä eikä mulkoilisi kuin outoa friikkiä. Muutaman päivän päästä Denise voisi aloittaa elämänsä alusta uudessa paikassa, uusien ihmisten keskellä ja ennen kaikkea kaukana tästä tuskan ja murheen lapsuudenkodistaan.

"Enää muutama päivä ja voin aloittaa alusta", Denise kuiskasi hiljaa itsekseen ja hengähti syvään ja rauhallisesti. Oven ulkopuolelta kuului vaimeita askelia, eikä Denise halunnut kenenkään näkevän häntä itkemässä yksikseen huoneen nurkassa ikuisia murheitaan.

"Enää muutama päivä", Denise toisti sanoja yhä uudelleen ja uudelleen.

Enää muutama päivä.