11. Again

Zoey silmäili katseellaan kirjan sivuja edes takaisin ja yritti parhaansa mukaan saada jotain luettuakin. Hän ei ollut nukkunut kunnolla viimeisiin pariin viikkoon ja hänen silmäluomensa kävivät hetki hetkeltä raskaimmiksi.
"Vielä muutama rivi jäljellä", Zoey mutisi itsekseen ja hieraisi nopeasti silmiään.

Arki oli käynyt Zoeylle vain entistä tylsemmäksi: Jape työskenteli päivät ja kotiin päästyään nukkui seuraavaan aamuun asti. Sirukin oli itsenäistynyt ja kotiutunut taloon omin avuin, eikä liiemmin seuraa kaivannut.
Kaikessa tekemisen puutteessa Zoey olikin eräänä päivänä vieraillut kaupungin pienessä kirjastossa ja raahannut kotiinsa vinon pinon erilaisia kirjoja, osa koskien maalaamista, osa musiikkia (mikä kiinnosti Zoey lähes yhtä paljon kuin taide) ja loput olivat pelkkiä fiktiivisiä ja outoja fantasia kertomuksia.

Zoey oli jo luovuttamassa kirjan lukemisen suhteen, kun hän tunsi tutun, itse asiassa hieman liiankin tutun ja erittäin epämukavan tunteen vatsassaan. Kirja putosi sohvalle ja Zoey pongahti ylös kuin vieteri ukko.
"Ei kai ta-." Zoey ei kyennyt enää sanomaan enempää, sillä tunne vain voimistui ja sen enempää miettimättä Zoey painoi käden suulleen ja ryntäsi parin metrin päässä häämöttävään vessaan.

 Zoey inhosi tätä: jatkuvaa huonoa oloa ja etenkin oksentamista. Hiljaa huokaisten Zoey nappasi lavuaarin viereen jättämänsä hammasharjan ja aloitti suussaan olevan kamalan maun pois kuuraamisen. Kaikesta huolimatta Zoey ei siltikään ollut tyhmä: tämä ei ollut mitään uutta. Tarkemmin ajateltuna tämä oli hieman liiankin tuttua...

"Pärjäisitköhän sinä hetken yksin", Zoey mutisi puoliksi itsekseen ja yritti samalla harjata Sirun jatkuvasti sotkuista turkkia. Zoey oli laskenut päässään päiviä ja viikkoja ja tullut siihen lopputulokseen, että hänen oli vain turha yrittää keksiä enää tekosyitä. Totuus tulisi vastaan ennemmin tai myöhemmin.
Siru haukahti hiljaa ja nuolaisi kevyesti omistajattarensa käsivartta. Zoeyn huulille kohosi pieni hymy.
"Etköhän sinä pärjää, vai mitä?" Zoey sanoi lempeästi ja jatkoi tällä kertaa kokonaan itselleen puhuen: "Ja tuskin lääkärissä kauaa kestää. Puoliksi turhaa se muutenkin on..."

*****

Zoey hyräili hiljaa itsekseen lyhyttä ja tuttua sävelmää ja pyöritteli samalla siveltimellä pientä ympyrää väripaletilla. Sirun läähätys kuului hiljaisena taustaäänenä Zoeyn hyräilylle ja ulkoa kuului tuulen tavallista voimakkaampi ujellus. Zoey oli viettänyt koko iltapäivän sairaalassa ja siitäkin suurin osa oli kulunut odottamiseen. Kotiin päästyään Zoey oli kävellyt suoraan yläkertaan, ottanut maalaustarvikkeet esille ja aloittanut sekavien viivojen vetelemisen kankaalle. Zoeyn päässä löi tyhjää. Yhtä ajatusta lukuunottamatta: Minä tiesin sen.

Siru seurasi tarkasti Zoeyn liikkeitä ja heilutteli laiskasti häntäänsä lattiaa pitkin. Ulko-oven paukahdus sai Sirun valpastumaan: se kuullosteli tarkasti alakerran läpi kulkevia askelia, jotka lähestyivät nopeaa tahtia. Zoey oli myös kuullut askeleet, sillä hän lopetti hyräilyn ja huokaisi raskaasti. Siru päästi hiljaisen haukahdusta muistuttavan äännähdyksen ja Zoey naurahti hiljaa samalla, kun hän laski portaita nousevia askeleita. Ja lopulta vallitsi hiljaisuus.

"Zoey."

"Mm", Zoey mutisi yhä selin kotiin tulleeseen poikaystäväänsä.

"Voinko kysyä sinulta jotain?" Jape kysyi epävarmalla äänellä.

"Mikä ettei", Zoey vastasi ja laski samalla siveltimen ja väripaletin käsistään.

"No mitä?" Zoey kysyi ja kääntyi lämpimästi hymyillen.

"Aluksi: Haluaisitko kertoa minulle jotain?"

"Mitä?"

"Kuulin sinun käyneen sairaalassa."

"Kuka muka sellaista sinulle kertoi?" Zoey kurtisti hämmentyneenä kulmiaan ja katsoi tiukasti Japea.

"Ei sillä ole väliä!" Jape vastasi puoliksi ärtyneellä äänellä. "Mutta se on siis totta, eikö?

"On...", Zoey vastasi ja huokaisi hiljaa.

"Ja..."

"No eipä mitään vakavampaa", Zoey vastasi kierrellen ja yritti kääntää katseensa muualle.

"Tuskin sinä sinne pelkän huvinkaan vuoksi menit", Jape vastasi ja katsoi odottavasti Zoeya, joka puri huultaan ja tavaili äänettömästi sanoja suullaan.

"Niin tuota...", Zoey aloitti ja yritti saada ääneensä edes jonkinlaista varmuutta. "Kävin siellä vain varmistamassa yhden asian joka oli vaivannut minua jo hetken."

"Liittyikö se siihen pahoinvointiisi?"

"Tavallaan, kyllä", Zoey takelteli ja tunsi jokaisen ajatuksensa katoavan päästään.

Zoey painoi kasvonsa alas ja nojasi kevyesti käteensä.

"Miksi tämän pitää olla niin hankalaa?!" Zoey mutisi värisevällä äänellä.

"Ei se olekaan", Jape vastasi ja silitt Zoeyn käsivartta. "Sinulla vain on tapana tehdä kaikesta liioiteltua."

"Älä edes aloita tuota", Zoey mutisi ja sai Japen naurahtamaan.

"Entä jos tämä kaikki päättyykin niin kuin edellis kerralla?" Zoey kysyi ja nosti katseensa lattiasta.

"Ja miksi niin muka kävisi?" Jape kysyi ja katsoi Zoeya kysyvästi.

"Ei se mahdotontakaan ole...", Zoey mutisi ja huokaisi hiljaa. "Onko sinulla muuten hajuakaan mistä minä puhun?"

Jape naurahti uudestaan ja vastasi sitten hymyillen: "En ole tyhmä ja tajuan asioita paremmin kuin joskus luuletkaan."

"Joten sinä tajuat, että puhumme nyt lapsesta", Zoey kysyi varmistukseksi.

Jape pyöritti silmiään. "En ole tyhmä ja mistäs muustakaan muka?"

Zoey avasi suunsa vastatakseen, mutta päätti kuitenkin pysyä mieluummin hiljaa.

Hetken kestäneen levottoman hiljaisuuden jälkeen Jape painoi kätensä kevyesti Zoeyn vielä olemattomalle vatsakummulle ja katsoi hymyillen Zoeyyn.

"Sinä huolehdit aivan liikaa", Jape sanoi ja jatkoi: "Varmasti tällä kertaa kaikki menee paremmin."

"Usko mitä haluat", Zoey vastasi naurahtaen, mutta hän ei pystynyt estämään kasvoilleen levinnyttä hymyä. Ehkä Jape olisikin oikeassa...

*****

Denise laskeutui hitaasti toisen polvensa varaan ja silitti Mysticin päälakea kevyesti. Kissalla ei ollut enää paljoakaan elin aikaa ja se sai Denisen automaattisesti masentumaan. Kissa oli ollut jollain tavalla hänen perheensä ensimmäinen jäsen, aina paikalla, kun tarvittiin. Mystic oli iso osa Denisen elämää ja siitä luopuminen tuntui pelkältä unelta. Aika tuntui vilisseen silmissä ja Denisenkin aika täällä oli lopussa.

Tv:n sekava hälinä toi mukavaa vaihtelua talon yleensä niin hiljaiseen tunnelmaan. Myös Zoeyn lähes joka päiväiset vierailut piristivät Denisen mieltä. Ja tietysti myös ajatus tulevasta lapsenlapsesta sai Denisen paremmalle tuulelle. Tiestysti lapsenlapsi muistutti Deniseä vain enemmän ja enemmän siitä, miten vanha hän jo oli. Ja miten kukaan täällä ei elänyt ikuisesti...

Denise istahti sohvan toiselle laidalle ja Mystic hypähti hitaasti sohvalle Zoeyn ja Denisen väliin. Denise huokaisi: kissan liikkeet olivat jo paljon hitaampia kuin ennen ja se taas ei tarkoittanut mitään hyvää.

"Kuule Zoey", Denise sanoi yhtäkkiä irrottamatta katsettaan tv:stä.

"Niin?"

"Eikö sinun pitäisi välillä tehdä muutakin kuin vain lojua lattialla ja tuijottaa ostoskanavia tai kymmenen vuotta sitten tulleiden sarjojen uusintoja?"

"Ei minulla hirveästi ole vaihtoehtojakaan, nyt kun Meredith on yhä Ranskassa", Zoey vastasi ja huokaisi. Niin, Meredith oli ollut Ranskassa jo kuukausia, eikä paluusta ollut kuulunut sanaakaan. Itse asiassa koko naisesta ei ollut kuulunut mitään tämän lähdettyä.

"Mutta maailmahan on täynnä tekemistä!" Denise vastasi ja yritti sitten muodostaa jonkinlaista listaa mielessään.

"Äiti, sano vaan jos haluat minun lähtevän", Zoey tokaisi ja katsoi sivusilmällä Deniseen, joka pudisti lähes huomaamattomasti päätään.

"Ei, minä vain ajattelin, että pelkästään jo sinun oman hyvin vointisi takia kannattaisi tehdä muutakin kuin vain lojua sisällä. Tuskin lapsi nyt siitä vahingoittuu, jos sinä edes vähän eläisit."

Mitään sanomatta Zoey nousi varovasti jaloilleen ja Denise seurasi esimerkkiä sammuttaen samalla tv:n. Zoey astui parilla askeleella Denisen luo ja halasi tätä sitten syvään.

"Niinpä kai sitten", Zoey huokaisi ja hymyili. "Sinähän sen tiedät."

Denisen naurahti hiljaa ja vetäytyi sitten kauemmas tyttärestään. Olkoon Denise kuinka vanha tahansa, hän ei olisi halunnut muuttaa elämästään mitään. Hän ei luopuisi tästä elämästä mistään hinnasta.

Zoey silitti vielä nopeasti Mysticiä hyvästiksi ja lähti sitten mietteliäänä ulos raikkaaseen iltapäivään. Ulkona tuoksui vielä aamupäivän sateen jättämä kosteus ja Zoey veti terassilla keuhkonsa täyteen kosteaa ja raitista ilmaa. Hän oli koko alku raskauden ollut varovainen, joka liike oli aina suunniteltu ja mitään liian riskialtista hän ei ollut edes yrittänyt. Zoey ei halunnut ottaa mitään riskejä menneiden toistamiseen, mutta toisaalta ei hän halunnut sisällekään homehtua.

*****

Kaikki se Japen tekemä työ palkittiin lopulta ylennyksillä ja palkan korotuksilla. Zoey oli hankkinut itselleen kitaran kaupungin laidalla sijaitsevasta pienestä teatterista, josta oli myyty halvalla kaikki vanhat soittimet pois uusien tilalta. Zoey oli vielä hyvin epävarma soittaja, mutta vähitellen sekin alkoi jo sujua. Zoey suunnitteli hetken myös ryhtyvänsä muusikoksi lapsen synnyttyä, mutta luopui ideasta todetessaan, että työelämä ei vain ollut häntä varten tarkoitettu.

 Zoeylle riitti, että hän saisi viettää aikaa kotona tulevan lapsensa, Sirun, maalaamisen ja musiikin parissa. Raskautensa myötä Zoey oli perehtynyt paremmin myös koiran hoitoon ja koulutukseen, vaikka olikin kouluttajana melko kehno. Zoey ei kuitenkaan halunnut luovuttaa niin helpolla, hänellä olisi kyllä aikaa kouluttaa Sirua vaikka koko loppuelämänsä.

Jostain kumman syystä myös puutarhan hoito oli alkanut kiinnostaa Zoeya. Niinpä hän oli päättänyt istuttaa pienen omenapuun talon kulmalle. Jape ei ymmärtänyt oikein mikä puutarhan hoidossa Zoeya niin kiinnosti, mutta oli päättänyt olla puuttumatta asiaan. Jos Zoey halusi kerran kasvattaa jonain päivänä pihan täyteen omenapuita, niin mikäpäs siinä sitten.

Jape itse joutui keskittymään ainakin suurimmaksi osaksi töihinsä. Ja juuri tämä oli yksi niistä syistä, miksi Zoey ei halunnut astua työelämään ja työskennellä sitten itsensä puhki joka päivä vuodesta toiseen. Zoeyn mielestä elämässä oli paljon muuta tärkeämpää, kuin jatkuva työnteko.
"Ei se raha puissakaan kasva", Jape oli sanonut Zoeylle kerran jos toisenkin, mutta siihen Zoey oli vain mutissut sekavia ja jättänyt työhuolet kokonaan Japen hoidettavaksi.

*****

Synnytys tai sen kivut eivät Zoeya enää yllättäneet - ainakaan niin pahasti kuin viimeksi. Kuten viime kerrallakin, Zoey oli synnytyksen alkaessa Sirua lukuunottamatta yksin kotona, mutta tällä kertaa hän ei rynnännyt ilmoittamaan asiasta jokaiselle mahdolliselle mieleen juolahtavalle ihmiselle. Sen sijaan Zoey soitti samantien taksin ja lähti laahautumaan alakertaan.

Zoeyn askeleet olivat hitaat ja huterat tämän kävellessä portaita alas askel askeleelta. Zoeyn mieli oli tyhjentynyt juuri kaikesta muusta, paitsi viime kerrasta. Edellisen synnytyksen muistot tulvivat ja täyttivät Zoeyn mielen luoden hänen ympärilleen levottoman ja epävarman ilmapiirin. Mitä jos tällä kertaa tapahtuisikin juuri niin kuin viimeksi? Entä jos Zoey ei vieläkään saisi pientä lastaan? Mitä jos hän ei ikinä pystyisi saamaan lasta, vaikka yrittäisikin?

Tai mitä jos... Mitä jos kaikki menisikin niin kuin pitikin? Zoeyn sisälle syttyi pieni toivon liekki, jonka lepatus oli kuitenkin aivan liian pieni poistaakseen kaikkea sitä pelkoa ja menneen tuskaa, minkä vallassa Zoeyn mieli sillä hetkellä oli. Zoey henkäisi syvään: ainakin hänellä oli edes vähän toivoa. Parempi sekin kuin ei mitään.

*****

Talossa vallitsi syvä hiljaisuus. Siru ei vielä oikein pystynyt täysin käsittämään perheessään vallitsevaa tilannetta, mutta ainakin kaikki olivat palanneet viime iltana kotiin. Sirua tuntui vain hämmentävän yleensä ympäriinsä kävelevien simien yhtäkkinen hiljeneminen. Yksikään ääni ei häirinnyt tätä rauhaa, mikä talossa vallitsi.

Hetken kuullosteltuaan ympäristöä Siru erotti lopulta hiljaisen ja kaukaisen äänen, joka sai koiran nousemaan samantien. Sirulla kesti hetken paikantaa ääni, mutta lopulta se lähti hitaasti tassuttelemaan kohti yläkerran perällä olevaa huonetta.

Huone oli yläkerran suurin ja sinne hankittu keinutuoli narahteli lähes äänettömästi keinuessaan. Siru nosti kevyesti katseensa maasta keinutuolissa istuvaan Zoeyyn, joka hyräili koiralle jo tutuksi tullutta sävelmää. Laulu kuullosti surumieliseltä, aivan kuin kehtolaululta. Siru haukahti hiljaa ja Zoey katsahti nopeasti koiraa hymyillen.

Zoey nosti katseensa takaisin huoneen tylsän harmaaseen kattoon ja jatkoi hiljaista keinuntaansa. Keinutuoli oli ostettu taloon hänen pyynnöstään. Zoeysta se oli rauhallinen paikka istua ja miettiä maailman menoja. Keinutuoli oli myös sopiva paikka torkkua keskellä päivää, kunhan se pysyisi pystyssä eikä kaatuisi nurin. Samassa huoneen toiselta puolelta kuului hiljainen ja uninen äännähdys, joka sai Zoeyn nousemaan vaivalloisesti ylös ja kävelemään hymyillen nopein askelin kehdon luo.

Zoey kumartui rauhallisesti kehdon ylle ja leperteli sitten hiljaa kehdossa heräilevälle pienokaiselleen.

Zoeyn muistot parin muutaman päivän takaisesta synnytyksestä olivat sumeita ja epäselviä, mutta se yksi ja kaikista tärkein asia oli hänellä täydellisesti muistissa: hänellä oli nyt lapsi. Kaikki se pelko oli kaikonnut sillä samaisella sekunnilla, kun Zoey oli kuullut vauvan selvinneen tällä kertaa elossa. Ja pienessä hetkessä tuosta vauvasta oli tullut Zoeylle hänen koko maailmansa.

Zoey nosti Liamiksi nimetyn lapsensa pois kehdosta mahdollisimman lähelle kasvojaan. Zoey rakasti tätä lasta niin paljon. Zoey alkoi taas hyräillä hiljaa sävelmäänsä ja Liam päästi uneliaan äännähdyksen. Zoey hymyili: Näin onnellista elämän pitäisi aina olla.

Jos elämä olisi aina onnellista...