8. Nobody's Perfect

Kello oli vasta vähän yli viisi aamulla, mutta Seyfriedien keittiössä oli silti himmeät valot päällä ja kupillinen lämmintä kahvia valmistumassa. Ei ollut Zoeyn tapaista herätä näin aikaisin, varsinkaan maanantaisin, mutta tänään hänen oli ollut vain pakko. Hänen oli pakko kerrata vielä tämän päivän suunnitelmansa ja ehtiä valmistautua kunnolla ennen kouluun lähtöä.

Koneen lopetettua Zoey nappasi höyryävän kuuman kahvikupin käteensä ja istahti hajamielisenä pöydän ääreen. Hän pyöritteli kuppia hitaasti kädellään pienellä liikkeellä ja odotti sen viilenevän. Zoeyn ajatukset harhailivat jossain pilvien yläpuolella, kunnes hän melkein pudotti kuppinsa lattialle ja joutui säikähtäneenä palaamaan takaisin todellisuuteen. Hänen pitäisi keskittyä ja olla mahdollisimman hiljaa, etteivät muut heräisi. Zoey ei missään nimessä halunnut herättää tähän aikaan muutenkin aamuisin äreää äitiään tai hänelle yhä vihoittelevaa sisartaan.

Zoey mutristi suutaan ja nosti kupin lähemmäs kasvojaan. Cleo ei ollut puhunut hänelle viikkoihin tanssiaisillan tapahtumien jälkeen. Cleo oli saanut kotiarestia ja vietti kaiken vapaa-aikansa lukittuna huoneeseensa musiikin pauhatessa ja Cleon valittavan äänenseävyn kaikuessa musiikin yli. Zoey huokaisi hiljaa itsekseen. Pian he valmistuisivat jo lukiosta, eikä Zoey halunnut Cleon vihaavan häntä koko loppuelämäänsä, joten nyt oli aika korjata siskosten rikkoutunut suhde.

"Nyt tai ei koskaan", Zoey kuiskasi itsekseen ja hörppäsi varovasti kahviaan. Kahvi poltteli Zoeyn suuta ja kurkkua, mutta hän ei jaksanut enää välittää.

Zoey oli viime päivinä kehitellyt jonkinlaisen suunnitelman hänen ja Cleon suhteen korjaamiseksi ja tänään hän aikoisi viimeinkin laittaa sen täytäntöön. Zoeylla oli kestänyt hetki suostutella Cleo tänään mukaansa Starlight Shoresin kuntosalille, mutta viimeinkin Cleo oli antanut periksi ja suostunut hieman ärtyneenä sisarensa pyyntöön.

Zoey hörppäsi uudestaan kahviaan ja mietti sitten, mahtaisiko hänen ideansa sittenkään toimia?

"Sen on vain pakko", Zoey kuiskasi hiljaa, laski kupin kädestään pöydälle ja nousi lähteäkseen.

Käytävällä Zoey kuuli Denisen huoneen oven takaa hiljaista, mutta selvää muminaa ja lisäsi askeliinsa vauhtia ehtiäkseen pois aamu äreän äitinsä tieltä.

"Miksi hänen piti hankkia tähän aikaan alkava työ?" Zoey mutisi puoliksi naurahtaen ja katosi sitten hämärään huoneeseensa.

*****

"Uskotko oikeasti, että voisit muka korjata välinne?" Siiri kysyi epäilevään sävyyn ja hieraisi kevyesti niskaansa.

"Uskon. Miten niin?" Zoey kysyi alhaalta ja sai Siirin pyörittämään silmiään.

"Minä vain en usko sen olevan enää kovin mahdollista", Siiri vastasi ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen.

"Mikä tahansa voi olla vielä mahdollista", Zoey vastasi Siirin jalkojen juuresta.

"En usko tuohonkaan", Siiri vastasi ja Zoey huokaisi hiljaa.

Siiristä oli tullut Zoeylle hyvä ystävä, jolta sai aina tukea ja lohdutusta. Zoey viettikin tytön kanssa paljon aikaa, varsinkin nyt, kun Cleo ei enää puhunut hänelle.

"Ja miksi et?" Zoey toisti ja katsahti kysyvästi Siirin kasvoihin.

"No, ensinnäkin, jos et ole vielä huommanut, niin et ole hirveän suuressa suosiossa sisaresi silmissä", Siiri vastasi ja tuijotti taas jonnekin kaukaisuuteen Zoeyn yläpuolella.

"Tiedän kyllä ja juuri siksi yritänkin korjata asiat", Zoey vastasi päättäväisesti ja tuijotti päättäväisesti ystävättäreensä.

"Kuule usko mitä haluat!" Zoey vastasi ja istahti maahan. "Mutta minä uskon, että huomenna kaikki on taas niin kuin ennenkin."

"Eli sisaresi vihaa sinua ja välttelee koulussa minkä pystyy", Siiri mutisi virnistäen.

"Ennen sitä aikaa", Zoey vastasi ja huokaisi hiljaa.

Kaksikon välille lankesi hetkellinen hiljaisuus ja Zoey vaipui ajatuksiinsa. Cleo oli taas kerran jälki-istunnossa ja Zoey oli luvannut odottaa häntä koulun edessä. Aika kuitenkin tuntui matelevan ja Zoeyn ajatukset harhailla ympäriinsä.

"No, joko mennään?" kuului tuttu, hieman käskevä ääni, joka palautti Zoeyn takaisin nykyhetkeen.

"Totta kai", Zoey mutisi ja nousi jäykästi ylös maasta.

Cleo katseli hetken sisartaan, joka hyvästeli Siirin ja lähti sitten tavallista ripeimmin askelin kävelemään kohti tien reunaa.

Cleo lähti seuraamaan Zoey vähintään metrin välimatkan päästä. Hän tiesi, että tämä olisi taas yksi epäonninen yritys paikata hänen ja kaksoissiskonsa välejä. Cleo kuitenkin myös tiesi, ettei se taaskaan onnistuisi.

Siiri mulkoili Cleon perään ja nyrpisti nenäänsä. Hän ei pitänyt Cleosta lainkaan tai tämän mielipiteistä Zoeyta kohtaan. Tai siitä, että Cleo oli levitellyt kostoksi perättömiä huhuja Zoeysta ympäri koulua. Zoey raukka oli joutunut kiusaamisen kohteeksi, mutta jaksoi siitä huolimatta tulla joka aamu hymyillen kouluun ja esittää urheaa. Siiri tiesi Zoeyn olevan nykyään melko ujo ja että hänellä ei ollut kuin muutama hyvä ystävä, mutta että hän silti yritti olla Cleolle ystävällinen. Turhaa se vain oli, pelkkä yrittäminenkin oli liikaa Siirin mielestä ajan hukkaa. Hyvänä ystävänä Siiri kuitenkin tunsi Zoeyn hyvin ja tiesi tämän olevan juuri hänen tapaistaan.

Siiri laittoi kätensä kevyesti puuskaan ja katseli kauemmas kaikkoavaa taksia.

"Onnea matkaan", Siiri kuiskasi hiljaa tuuleen ja lähti sitten kävelemään pois päin itsekseen laulun sanoja hymisten.

*****

"Tulisit nyt!" Zoey pyysi Cleolta, joka vain pudisti päättäväisesti päätään. "Vesi on lämmintä ja täällä on muutenkin kuuma."

Zoey oli tuonut Cleon Starlight Shoresin kuntosalin uima-altaalle tarkoituksenaan muistuttaa sisartaan niistä lapsuuden yhteisistä ja hyvistä hetkistä. Tähän mennessä tulosta ei kuitenkaan ollut tullut: Cleo makoili tyytyväisenä rantatuolissaan ja kieltäytyi jyrkästi astumasta jalallaankaan veteen.

"Täällä on aina kuuma, Zoey", Cleo vastasi ja yritti hymyillä. "Ja en vieläkään aio tulla."

"Äh, älä viitsi Cleo! Tule nyt vain", Zoey yritti vielä, mutta vastaus oli taas kerran kieltävä.

"Zoey hyvä, en halua uimaan", Cleo tokaisi päättäväisesti ja katsoi vakavasti siskonsa silmiin.

"Cleo, älä viitsi! Muistatko silloin lapsina, kun uimme asuntolan altaassa?" Zoey kysyi toiveikkaana. Ehkä menneiden muisteleminen auttaisi Cleoa antamaan anteeksi.

"Muistan, mutta silloin oli aivan eri asia", Cleo vastasi tuhahtaen. "Olimme lapsia ja ystäviä. Nyt kaikki on muuttunut."

"Tiedän tiedän!" Zoey vastasi huultaan purren. Lapsuuden muisteleminen oli tuonut Zoeylle mieleen myös sinä iltana heillä käyneen miehen, jota Denise oli kutsunut heidän isäkseen. Zoey katseli pitkään Cleon kasvoja ja huomasi niistä vähitellen miehen piirteitä. Ilmeisesti Cleo oli tullut enemmän heidän isäänsä kuin Deniseen.

"Kuule Zoey, jos haluat jotain yhteistä ajan vietettä niin tehdään näin", Cleo aloitti ja keskeytti Zoeyn syvistä mietteistään. "Voitit minut joskus hengen pidätys kilpailussa, joten kokeillaan kauanko pystyt olemaan veden alla."

"O-okei...", Zoey vastasi hieman hämmentyneenä.

"Sukella ja minä otan aikaa", Cleo ehdotti ja katsoi kysyvästi sisartaan.

"Selvä se", Zoey mutisi ja valmistautui sukeltamaan. Hän ei ollut tästä aivan varma, mutta jos se auttaisi välien parantamisessa niin hän ei väittäisi vastaankaan.

"Laske tarkasti!" Zoey huudahti vielä ennen kuin sukelsi.

Kaikki äänet hälvenivät ja rauha ympäröi Zoeyn. Vesi hänen ympärillään oli lämmintä ja virkistävää ja Zoey tunsi itsensä rentoutuneeksi aaltojen keskellä. Hän ei ollut ennen tajunnutkaan, miten paljon vettä ja uimista rakastikaan.

Zoey lähti hitaasti liikkumaan pinnan alla ja tutkaili altaan tasaista ja siistiä pohjaa. Jos he olisivat olleet oikeassa meressä, hän olisi nyt nähnyt edessään vain hiekkapohjan ja vesikasvit. Zoeyn mielessä piirtyivät kuvat värikkäistä ja kauniista kaloista, punaisista ravuista ja vihreistä kilpikonnista. Vaalea hiekkapohja alla ja kirkkaan sininen vesi ympärillä. Kaikki oli jossain kaukana oikeissa merissä niin kaunista. Mutta ei Starlight Shoresissa. Täällä oli liikaa törkyä ja roskaavaa väkeä kauniiseen mereen.

Lopulta Zoey luopui kuvitellusta meren pohjastaan ja ponkaisi itsensä pintaan.

"No, kauanko jaksoin?" Zoey kysyi raskaasti ja äänekkäästi hengittäen.

"Cleo?" Zoey kysyi ja kääntyi hitaasti ympäri nähdäkseen sen, mitä sisimmässään oli arvellutkin.

Tyhjä rantatuoli nökötti altaan reunalla ja Cleo oli tipo tiessään.

"Cleo?!" Zoey huusi ja puraisi kevyesti huultaan. "Cleo!"

Zoey katseli ympärilleen, mutta vilaustakaan siskostaan hän ei enää nähnyt.

"Helvetti", Zoey mutisi itsekseen ja ui reunalle. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Cleo katosi näkymättömiin.

Edellis kerroilla Zoey oli muunmuassa vienyt sisarensa ratsastamaan, sillä tiesi Cleon pitäneen siitä. Cleo oli silloin ehdottanut ratsastus kilpailua ja hetken huumassa Zoey oli suostunut ja lähtenyt laukkaamaan hevosella nopeaa vauhtia eteenpäin. Vasta satojen metrien jälkeen Zoey viimein voitonreimuisena oli pysähtynyt, mutta silloin Cleo oli jo tiessään. Zoey oli myös kerran saanut Cleon tyynysotaan kanssaan, mutta se päättyi siihen, että Cleo läimäisi sisartaan tyynyllä kasvoihin, Zoey horjahti ulos huoneesta ja seuraavaksi ovi pamahti kiinni Zoeyn nenän edestä ja Cleo oli lukinnut ovensa siitä asti.

Zoey nousi hitaasti altaasta huokaisten. Taas näin. Cleo ei tosiaankaan halunnut enää olla ystävä Zoeylle tai edes parantaa suhdetta niin, ettei Zoeyn tarvinnut pelätä Cleon vihaavan häntä. Mutta ei, Cleo ei halunnut palata entiseen. Zoey huokaisi pettyneenä ja mutisi sitten itsekseen monta kertaa: "Hitto. Hitto. Hitto."

*****

Cleo makasi äänettömästi sängyllään silmät puoliummessa ja kuunteli ikkunoiden takaa kuuluvaa hiljaista lintujen liverrystä. Häntä alkoi vähitellen väsyttää yhä enemmän ja enemmän... Silmäluomet kävivät raskaimmiksi ja alkoivat vähitellen sulkeutua kokonaan. Yhtäkkiä Cleo hätkähti hereille kuullessaan huoneensa oven lennähtävän auki ja tuttujen askeleiden lähestyessä häntä.

Zoey käveli hitain askelin viimeiset metrit Cleon sängyn viereen ja katsoi tutkivasti sisartaan. Hän ei nukkunut, se oli selvää ja lopulta Zoey sanoi: "Sinä lähdit taas."

"Mmm", Cleo vastasi välinpitämättömään sävyyn ja Zoey chuokaisi hiljaa.

Zoey istahti siskonsa vuoteen viereen ja aloitti: "Tiedän, että olet minulle vihainen, mutta emmekö voisi vain unohtaa menneet?"

"Unohtaa vai...", Cleo mutisi ja mumisi sitten itsekseen jotain sekavaa, kunnes totesi hiljaa: "Enpä usko."

"Ole nyt niin kiltti!" Zoey pyysi hiljaisella äänellä. "En halua, että vihaat minua."

Cleo ei sanonut sanaakaan: hän tuijotti laavalamppuaan ja tanssiaisten kuningattaren kruunuaan.

"Ei se ollut syyni", Zoey kuiskasi lopulta ja sai Cleon värähtämään.

"Ai ei vai?" Cleo kysyi ja nousi vuoteensa reunalle istumaan.

Zoey pomppasi kauemmas kuin säikähtänyt kani ja jäi änkyttämään: "E-e-ei."

"Mutta sinähän olit ainoa, joka tiesi missä olin, etkö vain?" Cleo kysyi värittömällä äänellä.

"N-niin..."

"Ja äiti kysyi sinulta, eikö?" Cleo jatkoi ja Zoeya karmi sisarensa tunteettoman kylmä ääni.

"Totta kai kysyi!" Zoey vastasi melkein huudahtaen, mutta vaiensi itsensä nopeasti.

"Ja sinähän vastasit, missä olin. Sinä kerroit hänelle, vaikka tiesit ettet saisi."

"Ni-niin", Zoey mutisija laski katseensa kenkiinsä. Hän nielaisi hiljaa ja odotti Cleon aloittavan huutonsa, lyövän häntä tai edes häätävän hänet pois huoneestaan.

"Miten voit edes väittää minulle ettei syy ollut sinun?!" Cleo huusi raivoissaan ja sai Zoeyn pelästymään. "Juurihan sinä itsekkin todistit sen!"

"M- mutta en minä t-tahallani...", Zoey vastasi änkyttäen värisevällä äänellä. Mitään hyvää ei ikinä tapahtunut, kun Cleo oli vihainen.

"Kuulehan nyt, neiti Täydellinen. Sinun takiasi olen arestissa. Sinun takiasi tulin silloin poliisin kyydillä. On siis yksin sinun syytäsi, että vihaan sinua!" Cleo huusi päin sisarensa kasvoja ja tuijotti tätä murhaavasti.

"Et voi syyttää minua kaikesta!" Zoey vastasi kyyneliä pidätellen. "Jos et olisi itse edes ikinä lähtenyt millekään jatkoille, olisit aivan kunnossa!"

"Minä olen kunnossa juuri nyt! Kerrankin tiedän minne kuulun."

"Kadulle vai? Muiden pummien sekaanko? No ole hyvä vain!" Zoey vastasi huultaan purren. Viha Cleon silmissä kasvoi ja hän katsoi sisartaan kuin mitäkin vihamiestään.

"Helppohan sinun on sanoa", Cleo tokaisi ja nosti kätensä saaden Zoeyn kavahtamaan askeleen taaksepäin. "Äiti odottaa sinulta suuria, minulta hän ei odota mitään!"

"Et ole antanut hänelle hirveästi varaa toivoa", Zoey mutisi, mutta hiljeni Cleon mulkaisusta.

"Sinua pidetään niin täydellisenä, että oikein oksettaa! Sinulla sujuu koulu, voit saada menestyvän työn, rikkaan miehen ja monta kuolaavaa kakaraa", Cleo jatkoi raivostuksensa vallassa. "Sinulta kaikki sujuu! Et voi yksinkertaisesti tehdä yhtäkään virhettä!"

"Ei se nyt noin mene-", Zoey aloitti, mutta Cleo keskeytti sanomalla: "Se on juuri niin."

Zoey puristi kätensä nyrkkiin ja katsoi sisartaan ensimmäisen kerran elämässään vihaisena.

"Cleo, olen yrittänyt parantaa suhdettamme. Näyttää kaikille, että olet parempi kuin mitä kaikki luulevat ja että he eivät vain näe todellista puolta sinusta", Zoey aloitti ja hengähti ennen kuin jatkoi: "Mutta arvaapa mitä? Minä olin todellisuudessa tässä se sokea! Luulin että voisin vielä tuoda vanhan Cleon esille, mutta ei. Olet selvästikin haudannut kaiken entisestä syvälle, syvälle sisällesi."

Cleo avasi suunsa puhuakseen, mutta Zoey kääntyi kylmästi ympäri, asteli ulos huoneesta ja paukautti oven kiinni jättäen hämmentyneen Cleon yksin huoneeseensa.

Oven ulkopuolella Zoey pysähtyi ja pieni hymy nousi tahtomatta hänen huulilleen. Hän oli puolustanut itseään! Tavallaan. Mutta tässä ei silti ollut mitään juhlittavan aihetta. Zoey huokaisi hiljaa ja puri taas huultaan. Hän keksi enää vain yhden ja ainoan ratkaisun, joka tuntui parhaimmalta. Heille kaikille.

*****

Zoeyn askeleet olivat varovaiset tytön kulkiessa äitinsä makuuhuoneen poikki huoneessa sijaitsevaa puhelinta kohti. Sängystä kuului Denisen hiljainen kuorsaaminen ja lattialta Mysticin hiljainen ääntely.

"Hyvä kissa", Zoey kuiskasi ohi mennessään ja käveli sitten mahdollisimman hiljaa viimeiset askeleensa ja tarttui puhelimeen.

Zoey sulki vielä hetkeksi silmänsä ja huokaisi syvään. Hän oli keskustellut tästä Denisen kanssa ennen tämän nukahtamista ja molemmat olivat olleet samaa mieltä. Näin olisi varmasti parempi heille ja myös Cleolle, jonka elämä oli suistunut raiteiltaan.

"Se on meille kaikille parasta", Zoey kuiskasi vielä äänettömästi, naputti äitinsä kirjoittaman numeron ja painoi puhelimen korvalleen.

Puhelin tuuttasi hetken tyhjää, mutta lopulta tuttu ääni vastasi haloo.

"Zoey täällä", Zoey aloitti päättäväisesti. "Minulla olisi eräs ehdotus... Tai itse asiassa se on pyyntö."

****

Denise katseli hiljaisena rantaa: sen korkeita palmuja, kaunista merta ja sileää vaaleaa hiekkaa. Välillä kuului lokkien tuttua ääntelyä kun ne lensivät lähemmäs, mutta palasivat pian meren ylle etsimään ruokaa. Yhtäkään simiä ei rannalla näkynyt, vaikka päivä oli tuttuun tapaan kuuma. Denise oli aina tiennyt, että jonain päivänä se tapahtuisi, mutta hän ei ollut uskonut sen tapahtuvan näin pian tai tällaisten olosuhteiden takia.

Denisen ajatukset keskeyttivät nopeasti lähenevät askeleet. Denise tiesi heti kuka tulija oli, sillä tytöt olivat molemmat vielä koulussa. Tai ainakin Zoey oli, Cleosta kun ei koskaan voinut olla varma.

Nina oli saapunut kaupunkiin vain muutama tunti sitten. He eivät Denisen kanssa olleet hirveästi keskustelleet, mutta asiat olivat Ninalle melko selvät ilman sen suurempia selittelyjä.

Nina pysähtyi vain parin askeleen päähän Denisestä ja katsoi siskopuoltaan hieman murheellisesti. Hän saattoi vain arvailla, mitä tämän päässä juuri sillä hetkellä liikkui...

Minuutin tai parin kuluttua Denise lopulta kääntyi ja katsoi kysyvästi hiljaa seisovaan Ninaan. Nina mietti hetken sanojaan, mutta antoi niiden lopulta vain tulla automaattisesti ulos suustaan: "Oletko sinä nyt aivan varma tästä?"

Denise epäröi vain pari sekuntia ennen kuin nyökkäsi hitaasti. "Miten niin?"

"No, en minä osaa huolehtia hänestä! Jos sinäkään et pysty pitämään häntä kurissa, niin miten hitossa minä muka kykenisin?" Nina kysyi ja katsoi kuin apua anoen siskoonsa.

"Nina, Cleo on melkein kahdeksantoista ja osaa kyllä varmasti... siis ihan hyvin huolehtia itsestään", Denise vastasi ja Nina kurtisti kulmiaan. "Sinun tehtäväsi on vain katsoa, ettei hän vahingoita itseään ja loppu sujuu itsestään."

"Oletko varma?" Nina kysyi epäröiden.

"Aivan varma. Sitä paitsi, hän pitää sinusta ja tulee toimeen kanssasi paremmin kuin minun. Tulette varmasti toimeen."

"Sitä paitsi, sinä näytät tulevan vallan hyvin toimeen lasten kanssa", Denise jatkoi ja katsahti merkitsevästi Ninan sylissä olevaan poikaan.

"Niin kai...", Nina mutisi ja katsoi hetken tarkkaan poikaansa. "Niin kai."

Denise jäi hetkeksi tuijottamaan Ninan pientä poikaa, joka katseli Deniseä tumman sinisillä silmillään ja ilo suorastaan loisti pojan kasvoista. Denise huokaisi: hän muisti tyttöjen taaperoiän ja lapsuuden niin hyvin. Hän muisti ne ilot, kotiläksyt, ensimmäisen koulupäivän, puhumaan opettelun ja uhmaiän... Ne hyvät ajat.

Sinä iltana Cleo, Nina ja hänen poikansa Jacob istuutuivat matkatavaroineen taksiin ja pian he olivat vain pieni piste kaukaisuudessa. Cleo oli nyt virallisesti lähtenyt kotoaan ja iloitsi Bridgeportiin pääsystä enemmän kuin saattoi sanoillaan kuvailla.

Zoeyn kasvoilla koreili pieni hymy. Ei siksi, että Cleo oli lähtenyt pois vaan siksi, että hän uskoi siskonsa olevan vihdoinkin onnellinen. Hän ei ollut viihtynyt täällä ollenkaan, mutta ehkä uusi kaupunki, uusi koti, uudet ystävät ja Ninan kanssa eläminen auttaisivat hänen elämänsä takaisin raiteilleen. Ja kuka tietää, ehkä hän vielä jonain päivänä palaisi antamaan Zoeylle anteeksi ja korvaamaan menneet. Tai sitten  Zoey ei näkisi häntä enää koskaan.

Denise ei katsonut enää taksin perään: hän tuijotti ilmeettömästi kaukaisuuteen ja ainoa selvä ajatus hänellä oli se, että Cleo oli nyt lähtenyt. Toinen hänen lapsistaan oli nyt poissa, eikä ainakaan heti ollut palaamassa intoa hihkuen takaisin kotiin.

"Kaipaatko häntä?" Zoey kysyi keskeyttäen äitinsä mietteet.

"Totta kai!" Denise vastasi ja huokaisi raskaasti. "Mutta näin on parempi meille ja hänelle."

"Toivottavasti", Zoey mutisi ja katsoi hajamielisenä jo kadonneen taksin perään.

"Mutta onhan minulla vielä ainakin sinut", Denise sanoi yhtäkkiä ja halasi tytärtään.

"Niin, onhan sinulla vielä minut", Zoey vastasi puoliksi huokaisten, puoliksi naurahtaen.

Kaikesta huolimatta Zoey tulisi ikävöimään sisartaan ja paljon. Ja vaikka tämä kuinka olisikaan Zoeya vihannut, rakasti Zoey Cleoa silti. Olivathan he kaksosia, siskoksia ja entisiä parhaita ystäviä.

*****

Zoey ei olisi voinut olla onnellisempi: teini-ikä ja kouluvuodet olivat viimeinkin taakse jäänyttä elämää ja aikuisuus haasteineen odotti häntä. Tänä aamuna hän oli viimeinkin valmistunut ja viikon sisällä hän muuttaisi pois Denisen nurkista omaan, vasta valmistuneeseen taloonsa. Elämä hymyili, vaikka Cleon lähtö vielä latistikin Zoeyn iloa ja riemua.

Denise ainakin oli ylpeä tyttärestään. Hänkin oli jättänyt edellisen ikävaiheen taakseen ja liittynyt vanhusten ja samalla eläkeläisten joukkoon. Tällä hetkellä Denisen mieli oli samalla aikaa onnellinen, mutta myös haikea. Pian talossa ei olisi hänen lisäkseen muita kuin Mystic, joka sekin harvemmin kotonaan päiviä vietti.

Denise pyyhkäisi poskilleen valuneet kyyneleet nopeasti pois ja meni sitten antamaan hankkimansa lahjan riemusta säteilevälle Zoeylle.

"Jotain pientä muistoksi minusta", Denise sanoi ja ojensi paketin Zoeylle, joka laski sen hetkeksi maahan ja halasi vanhaa äitiään.

"Kiitos äiti. Kaikesta", Zoey kuiskasi ja rutisti äitiään varovasti.

"Ei sinun tarvitse minua kiitellä!" Denise vastasi naurahtaen ja huokaisi sitten hiljaa. Tuntui kuin vasta hetki sitten Zoey ja Cleo olisivat olleet leikkimässä ahtaan asunnon lattialla nukeillaan ja ksylofonilla tai juosseet läksyt kädessä koulusta kotiin ja uineet koko illan asuntolan uima-altaassa. Kuin vasta äsken he olistivat kaikki olleet onnellisesti pieni perhe, ilman huolia ja murheita. Denise huokaisi uudestaan. Miten nopeasti aika lensikään.