10. The Hanging Tree

Gramofoni nökötti hiljaa lattialla pienen pölykerroksen peittämänä. Zoey oli tuonut sen mukanaan kotoa ja soittanut lyhyttä, synkkämielistä mutta kaunista laulua aamusta iltaan, mutta tänä aamuna herättyään hän ei ollut enää löytänyt levyä. Ensiksi etsittyään huoneen nurkasta nurkkaan ja lattiasta kattoon hän kirosi syyllisen maan alle ja selaillut sitten löytämiään ikivanhoja runokirjoja.

Zoey naputti mietteliäästi sormillaan sohvaa ja laski hiljaa itsekseen. Ensin päiviä, sitten viikkoja ja lopulta kuukausia.
"Melkein neljä kuukautta", Zoey mutisi ja kipristi sormiaan. Niin kauan aikaa oli ehtinyt vierehtää... Ja kaiken sen hän oli kuluttanut suremiseen. Hän oli vajonnut syvälle masennukseen, eikä ollut vieläkään kunnolla päässyt takaisin pinnalle.

Toisaalta kai se oli ymmärrettävää? Zoey olisi ymmärtänyt ja muut olivat ymmärtäneet häntä. Mutta neljä kuukautta... Se tuntui jälkikäteen liian pitkältä. Mutta oliko se sittenkään? Oliko suremisella aikarajaa?

Zoey pudisteli kevyesti päätään ja nousi ylös sohvalta. Vastaushan oli yksinkertainen: Ei. Silti Zoeysta tuntui kuin hän olisi surullaan ja masennuksellaan aiheuttanut muillekin vain pahaa. Hän oli riidellyt vuoroin Japen ja Meredithin kanssa, silloin tällöin myös Denisen kanssa puhelimessa. Zoey ei ollut muuta tehnytkään kuin maannut sisällä ja itkenyt tai hyvällä tuurilla nukkunut, jolloin suru oli edes hetken ollut poissa.

Zoeyn katse harhaili huoneen sinisistä seinistä suuren ikkunan takana näkyvään kirkkaan väriseen mereen. Sunlit Tides oli todella kaunis paikka, sitä hän ei voinut kieltää. Muttei virallisesti myöntääkään, Zoey kun oli heti paikalle päästyä leiriytynyt tähän yhteen huoneeseen ja tullut ulos vain muutaman kerran päivässä syödäkseen. Zoey huokaisi hiljaa ja lysähti uupuneena sängylle.

"Miksei aikakoneita vielä ole?" Zoey mutisi tyynyynsä ja huokaisi uudestaan. "Tai ainakaan toimivia sellaisia."
Juuri sillä hetkellä Zoey olisi antanut aikakoneesta mitä tahansa. Hän olisi valmis maksamaan miljoonia päästäkseen takaisin siihen aikaan, jolloin kaikki oli vielä ollut hyvin. Aikaan, jolloin tulevaisuus oli ollut valoisa ja avoin ja elämässä tarkoitus. Aikaan, jolloin hänen ei olisi aina pakkomielteisesti syyttänyt lähes kaikesta itseään tai yrittänyt etsiä itsestään niitä pikku tarkkoja vikoja, joita muut eivät koskaan edes huomanneet.

Siihen hyvään aikaan, jolloin hänen pieni kuollut vauvansakin oli joskus ollut jollakin tavalla olemassa...

*****

"Voi luoja sentään Meredith, onko sinun pakko taas tehdä tuota?!" Denise tiuskahti ärtyneenä ja loi pikaisen mulkauksen punapäähän, joka vain hymyili tyytyväisenä.

"On. Se rentouttaa", Meredith vastasi ja horjui sitten hetken ennen kuin sai tasapainonsa takaisin.

"Olkoon vaikka jokin henkien kutsunta loitsu, alkaa ottaa päähän!" Denise jatkoi ja tuhahti nopeasti. "Teet sitä aina, kun vain saat tilaisuuden:"

"Itse tuijotat tv:tö 24/7", Meredith vastasi ja raotti silmiään nähdäkseen Denisen nopean silmien pyörityksen.

"Ainakin tv:stä tulee parempaa katseltavaa kuin tuo sinun tunteja kestävä seisoskelusi", Denise sanoi ja yritti sitten keskittyä ruudulla pyörivään ohjelmaan.

"Ai että parempaa katseltavaa? Denise hyvä, oletko sattunut huomaamaan, että te katsotte parhaillaan ostostv:tä. Taas."

"Onko sinulla muita ehdotuksia tähän aikaan päivästä?" Denise kysyi ärtyneenä, mutta Meredith ei enää viitsiytynyt vastaamaan.

Meredith avasi hetkeksi silmänsä kokonaan auki ja huomasi huoneen toisella puolella kirjaansa syventyneen Kristenin. Kristen oli Cleon hyvä ystävä ja kämppis, joka syystä tai toisesta oli raahattu mukaan Sunlit Tidesiin. Kristen ei hirveästi jutellut tai osallistunut keskusteluihin, enimmäkseen vain luki vanhan kirjahyllyn perältä löytämiään romaaneja.

"Miksette sitten lue niin kuin Kristen?" Meredith ehdotti ja siirsi katseensa Deniseen.

"Meredith, lukeminen ei ole ikinä ollut minun juttuni", Denise vastasi naurahtaen ja katsoi hymyillen Kristeniin. "Sitä paitsi täällä olisi pian kuolettavan hiljaista, jos kaikki vain lukisivat."

"Juuri tällä hetkellä siitä ei olisi mitään haittaa", Meredith mutisi itsekseen, mutta vaikeni nopeasti Denisen tiukan katseen takia.

"Olkaa nyt vain yksinkertaisesti hiljaa. Edes viisi minuuttia", Meredith huokaisi ja laskeutui lattialle jatkamaan joogaamistaan.

Meredith oli usein valokuvausmatkoillaan nähnyt paljon lomailevia ja rentoutuvia ihmisiä ja tällä kertaa hän halusi olla yksi heistä. Juuri sen takia hän olikin etsinyt kaikki mahdolliset rentoutumisvinkit netistä ja päättynyt ainakin kerran kokeilla jokaista. Joogaamista hän oli aluksi hieman epäillyt, mutta loppujen lopuksi se oli tähän mennessä hänen suosikkinsa.

Olohuoneeseen laskeutui tyyni hiljaisuus, jonka ainoina ääninä toimivat ainoastaan neljän simin sydämen sykkeet ja ostostv:n miesääni, joka selosti parhaillaan uuden juoksumaton hienouksia. Meredith hengähti syvään ja yritti sitten keskittyä...

"Hemmetin aamut...", portaikosta alkoi kuulua ärsyyntynyttä mutinaa ja Meredith huokaisi pettyneenä: se siitä rauhasta.

"Huomenta sinullekin", Denise huusi portaikkoa alas matelevalle tyttärelleen, joka vain tuhahti välinpitämättömästi vastaukseksi.

"Oikea aamuvirkku", Meredith mutisi ja pyöritti silmiään nopeasti.

Cleo pysähtyi Japen selän taakse ja vain parin minuutin hiljaisuuden jälkeen hän avasi suunsa kysyäkseen: "No missäs prinsessa Ruusunen on?"

"Yläkerrassa", Jape vastasi lyhyesti ja Cleo tuhahti kyllästyneesti.

"Nukkumassa vai?" Cleo kysyi ja Jape nyökkäsi nopeasti.

"Pitäisikö käydä potkimassa hereille?"

"Cleo älä viitsi!" Denise sanoi huokaisten ja katsoi pyytävästi tyttäreensä. "Anna hänen olla rauhassa."

"Hän on saanut olla rauhassa jo kuukausia!" Cleo vastasi ärtyneellä äänellä. "Sitä paitsi, mehän tulimme tänne alunperin juuri sen takia? Että hän piristyisi edes vähän?"

Denise ei väittänyt vastaan, ei myöskään kukaan muukaan. Cleo hymyili voitonriemuisesti: hän oli osunut napakymppiin.

"Minä tästä sitten menenkin takaisin", Cleo sanoi äänessään outoa tyytyväisyyttä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Meredithin selkää. Hän ei ollut koskaan erityisesti pitänyt Cleosta, eikä pitänyt vieläkään.

"Älä tee mitään typerää", Denise huikkasi vielä Cleon perään, joka vain mutisi nopeasti jotain sekavaa vastaukseksi.

"Ja sitten lyödään vetoa kauanko kestää, että he tulevat tapellen takaisin", Meredith sanoi leikkisällä äänellä ja vaihtoi taas asentoaan.

"Älä jaksa", Jape mutisi hiljaa Meredithille, joka vain hymyili pienesti.

"Antaisitte Cleolle edes vähän luottamusta", Kristen sanoi hiljaisella ja vakavalla äänellä.

"Totta kai me annamme!" Meredith sanoi sarkastisesti ja pyöritti silmiään.

"Oletko ikinä edes yrittänyt?" Kristen jatkoi nostamattaan katsetta kirjansa sivuista.

Meredith oli hiljaa ja huultaan kevyesti purren hän yritti taas keskittyä joogaamiseen.

"Cleolle on vain kovin hankala antaa minkäänlaista luottamusta", Denise sanoi hiljaa pitkän hiljaisuuden jälkeen ja Kristen nyökkäsi myöntävästi. Hän oli kuullut tarpeeksi Cleon elämästä perheensä kanssa ymmärtääkseen täsmälleen, mitä Denise tarkoitti.

*****

Yläkerrassa Cleo työnsi vanhan puuoven auki ja astui sisälle pimeään huoneeseen. Cleon huulia nyki pieni hymy, kun hän muisteli edellistä käyntiään huoneessa. Ja se hetki oli ollut vain muutaman tuntia aikaisemmin, kun hän oli pelkästään sisarensa ärsyttämiseksi hakenut gramofonissa olleen levyn ja piilottanut sen käytävällä sijaitsevan arkun sisään.

Cleo sytytti pienen pöytälampun palamaan ja jäi sitten hetkeksi tuijottamaan nukkuvan sisarensa kasvoja. Vaikka yleensä nukkuessa henkilöiden kerrottiin näyttävän levollisilta, Zoeyn kasvoilla oli selvästi levottomuutta. Cleo huokaisi hiljaa ja sanoi sitten melkein huutaen: "Zoey! Herätys!"

Zoey säpsähti ylös ja selvittyään hämmennyksestä hänen kasvoilleen levisi ärsyyntynyt ilme.

"Cleo, mitä hittoa sinä touhuat?"

"Ilmeisesti herätin prinsessa Ruususen hieman nykyaikaisemmalla tyylillä", Cleo vastasi ja virnisti leikkisästi.

"No onneksi olkoon, tehtävänne on nyt suoritettu", Zoey sanoi ja mulkoili Cleoa noustessaan huterasti ylös pehmeältä sängyltä.

"Älä viitsi Zoey", Cleo sanoi huvittuneena ja jatkoi: "Kai sinä nyt mieluummin nautit tästä lomasta hereillä kuin nukkuessa?"

"Anna olla Cleo", Zoey mutisi ja lähti kävelemään kohti huoneen perällä sijaitsevia lasiovia.

"Sinä se et osaa pitää hauskaa", Cleo tuhahti ja tuijotti pitkään sisarensa perään. "Murjotat vain aamusta iltaan."

"Minulla on syyni", Zoey vastasi tiukasti, mutta Cleo oli kuin ei olisi kuullutkaan.

Cleo nappasi sängyn jalkopäästä tyynyn ja ennen kuin Zoey ehti reagoida mitenkään, Cleo oli jo ehtinyt läimäistä tyynyllä sisarensa selkään.

"Mitä-", Zoey aloitti ja vastaukseksi hän sai sisarensa omahyväisen naurun.

"Jos et vapaaehtoisesti halua pitää hauskaa, niin minä pakotan sinut!" Cleo nauroi ja ojensi tyynyn hämmentyneelle kaksoissiskolleen.

"No, jos on pakko...", Zoey vastasi huokaisten ja läimäisi kokeeksi Cleoa tyynyllä olkapäähän.

"Etkö muka parempaan pysty?" Cleo nauroi ja heilautti tyynyllä uudestaan sisareensa.

 Zoey ei ollut nauranut tai hymyillyt pitkään, pitkään aikaan. Aluksi se tuntui hieman vieraalta, mutta loppujen lopuksi Zoey nautti siitä. Ja etenkin siitä pienestä ilon tunteesta, joka jostain syvältä hänen sisältään oli alkanut levitä aina varpaista päähän. Oli Cleo sitten yrittänyt parantaa hänen mielialaansa tarkoituksella tai ei, hän oli syystä riippumatta onnistunut kohentamaan Zoeyn mielialaa.

Jäätyään selvästi alakynteen tyynysodassa Cleo päätti vapaaehtoisesti luovuttaa ja voitonriemuisesti hymyillen Zoeykin viskasi tyynynsä huoneen nurkkaan ja hiljeni.
"Onhan sinusta vielä johonkin", Cleo sanoi ja virnisti leikkisästi.
"No kiitoksia vaan", Zoey vastasi ja pyörtti silmiään. "Ja sitten siihen jutun ytimeen."
Cleo vakavoitui heti ja katsoi totisena sisarensa silmiin. "Me kaikki tiedämme, usko tai älä, että tämä on ollut sinulle vaikeaa... Hyvin vaikeaa, selvästikin."
Zoey nyökkäsi nopeasti ja antoi sitten Cleon jatkaa: "Ja me haluamme vain sinun parastasi. Tai ainakin hieman onnellisemman version sinusta."

"Ja tyynysodatko tässä sitten pelastavat päivän?" Zoey kysyi ja katsoi huvittuneena Cleoon, joka vain pyöritti silmiään.
"Hyvä alkuhan tämä on", Cleo vastasi ja hymyili kannustavasti. "Nyt vaan lisää tekemistä ja huomenna muistat taas miten hymyillään jo aamusta."
Zoey naurahti hiljaa, mutta Cleo oli oikeassa: Tästä oli hyvä jatkaa.

"Parasta mennä", Cleo sanoi ja käveli oven luo. "Muuten he luulevat minun pudottaneen sinut parvekkeelta."
"Niinpä tietysti", Zoey mutisi ja Cleon osittain pirullinen nauru kiiri käytävässä.
"Oletko muuten saanut mitään aivovaurioita tai kärsinyt muistinmenetyksistä viime aikoina?" Zoey kysyi yhtäkkiä ja vastaukseksi Cleo sanoi hieman hämmentyneenä: "En... Miten niin."
"Et sinä ole ystävällinen!" Zoey vastasi ja jatkoi huvittuneella äänellä: "Se on luonnotonta!"
"Suu tukkoon ja tule!" Cleo kivahti ja hävisi sitten hämärään käytävään Zoeyn seuratessa nauraen perässä.

*****

"Öööh... Meredith, ei millään pahalla, mutta oletko sinä nyt aivan varma tästä?" Zoey kysyi ja puraisi kevyesti kynttään.

"Älä huoli, minä tiedän täsmälleen mitä teen!" Meredith vastasi ja väänsi itsevarman ilmeen kasvoilleen.

"Mutta mitä jos sittenkin-" Zoey ei saanut lausettaan edes loppuun, kun Meredithin käsi jo heilahti nopeasti ja Cleon ääni täytti lähipiirin.

Cleo puristi silmänsä kiinni ja mutisi sitten huultaan purren: "Voisiko joku taas kerran muistuttaa, miksi juuri minä jouduin tähän?"
"Koska olet rakas siskoni?" Zoey ehdotti ja Cleo tuhahti hiljaa.

"Tai koska kukaan muu ei suostunut", Meredith mutisi ja seuraava neula upposi Cleon selkään.

"Selvä, Meredith minulle on aivan sama mitä teet, kunhan et riko Cleoa kappaleiksi", Zoey huokaisi ja kääntyi lähteäkseen kauemmas Cleosta, joka näytti siltä kuin olisi voinut lyödä jotakin ja pahasti.

"Älä huoli Zoey! Ei akupunktiosta kukaan rikki mene", Meredith vastasi ja muutama neula heilahti taas.

"Sinun käsittelyssäsi mahdollisuus siihen on suurempi", Cleo mutisi nopeasti ennen kuin joutui taas pidättelemään kirosanojen ryöppyä.

"Koeta pärjätä Cleo", Zoey huikkasi sisarelleen, joka avasi suunsa vastatakseen, mutta korvia vihlova kiljaisu peitti kaiken muun alleen.

"Ei se nyt noin paljoa voi sattua", Meredith puuskahti ja katsoi Cleoa, joka olisi halunnut vain nousta ja juosta täältä mahdollisimman kauas.

"Ja mistäs sinä sen tiedät?" Cleo kysyi, mutta Meredith ei ollut kuulevinaan.

Zoey istuutui tuolin käsinojalle ja katseli sitten ystävänsä uusinta päähänpistoa, jonka varomattomaksi uhriksi Cleo oli joutunut.

"Älä huoli, ei Meredith häntä riko", Jape sanoi osittain huvittuneella äänellä.

"Tiedän", Zoey mutisi ja huokaisi raskaasti.

"Helvetin helvetti Meredith!" Cleo tiuskahti ja upotti kyntensä hierontapöytään.

"Rauhoitu nyt Cleo", Meredith käski puoliksi huokaisten.

"Kuule, seuraavaksi minä voin olla se joka viskoo neuloja ja sinä tässä maalitauluna", Cleo sanoi omahyväisellä äänellä, jossa oli myös ripaus tuttua ilkikurista sävyä.

"Ei käy. Tätä varten pitää opiskella vuosia ja vuosia ja vuosia-"

"Ja silti sinäkin teet tätä nyt ensimmäistä kertaa", Zoey tokaisi virnistäen.

"Zoey!" Meredith huudahti, mutta liian myöhään.

"Sovittu siis!" Cleo huudahti pirteäksi muuttuneena. Hän olisi varmasti sanonut vielä muutakin, jollei Meredith olisi upottanut uutta neulaa Cleon selkään saaden tämän taas kiljumaan.

Noin kolmenkymmenen minuutin kestoisen "Cleon kidustus hetken" jälkeen Meredith lopulta irrotti jokaisen neulan yksitellen ja päästi helpottuneen Cleon takaisin vapauteen.

"Siinä. Eihän se ollut niin kamalaa, eihän?" Meredith sanoi hymyillen, mutta Cleo ei hymyillyt takaisin.

"Kohtapa tiedät itsekin! Minä tein jo oman osuuteni, sinun vuorosi", Cleo tiuskahti ja Meredithin hymy hyytyi sillä samaisella sekunilla.

"Mut- Mutta minä-"

"Ei mitään muttia! Me sovimme niin!"

"Zoey! Apua!" Meredith huudahti yhtäkkiä ja loi pyytävän katseen taaempana laiskottelevalle ystävälleen.

"Ei onnistu Meredith", Zoey vastasi ja jatkoi: "Saat selvitä tästä ilman minua."
Jape naurahti hiljaa ja Zoeyn huulilla kareili pieni hymynpoikanen. Tästä ei varmasti seuraisi mitään hyvää, mutta aina kannatti kokeilla.

"Äh, no hyvä on sitten", Meredith mutisi pettyneenä ja Cleon kasvoille levisi leveä ja pelottava hymy.

"Hienoa! Aloitamme kohta", Cleo ilmoitti ja lähti puoli juoksua sisälle taloon.

Meredith huokaisi hiljaa. No, aina ei voi sujua niin kuin suunniteltiin.

*****

Paljon myöhemmin, auringon laskun aikaan, Meredith oli raahannut Zoeyn ja Japen kanssaan ulkona sijaitsevalle terassille, jota ympäröi viileän veden täyttämä uima-allas. Meredith oli mielestään selvinnyt Cleon antamasta akupunktiosta ihan kiitettävästi, joskin siellä täällä selkää tuntui yhä kipeitä pistokohtia. Sisällä muut häärivät päivällisen parissa, joten Meredith oli päättänyt käyttää tämän hetken hyväkseen ja joogata.

Meredithin huulille kohosi pieni hymy, kun auringon viimeiset säteet lämmittivät hänen pisamaisia kasvojaan.

"Hei Meredith", Japen ääni keskeytti Meredithin kuvitelmat ja hieman pettyneenä hän kysyi: "Niin?"

"Kauanko tässä vielä menee?" Jape tiedusteli ja Meredith tunsi miehen tuijotuksen selässään.

"Ei kauaa", Meredith lupasi ja hengähti syvään. "Sitä paitsi, mihin sinulla on kiire?"

"Ei mihinkään virallisesti, mutta veikkaan Zoeyn nukkuvan mieluummin sisällä kuin ulkona viilenevässä illassa."

Meredith käännähti nopeasti ympäri ja naurahti hiljaa nähdessään sohvalla unissaan hiljaa tuhisevan Zoeyn.

"Näyttää uupuneelta", Meredith tokaisi ja hymyili.

"Kulutti ilmeisesti kaikki voimansa saman tien", Jape vastasi ja katsahti Zoeyyn, jonka nukkuvilla kasvoilla oli levollinen ja tyytyväinen ilme. Zoey näytti sillä hetkellä niin erilaiselta kuin aamulla. Päivässä oli tapahtunut suuri muutos tämän pään sisällä.

Meredith käveli parilla askeleella aivan Zoeyn eteen ja sanoi sitten mahdollisimman lempeällä äänellä: "Zoey, herää!"

Zoey päästi muutaman vastustavan äännähdyksen ja Meredith puraisi kevyesti huultaan.

"Zoey, joko sinä heräät nyt tai jonkun täytyy kantaa sinut takaisin taloon", Meredith oli korottanut ääntään, mutta vieläkään ei tapahtunut mitään.

Jape nousi nopeasti jaloilleen ja sanoi sitten huokaisten: "Tiedätkös, tästä sinun harrastuksestasi ei ole meille muille muuta kuin harmia."

"Minä tiedän", Meredith vastasi leikkisästi hymyillen ja siirtyi pois tieltä Japen nostaessa yhä sikeästi nukkuvan Zoeyn syliinsä.

Meredith käveli hitain askelin Japen perässä ja piti käsiään mietteliäänä selkänsä takana.

"Tiedätkös, sinä olet melko rasittava Meredith", Jape tokaisi yhtäkkiä ja Zoey mutisi jotain sekavaa.

"Tiedän, paremmin kuin luuletkaan", Meredith vastasi ja nauroi. "Ja siitäkin huolimatta olen tyttöystäväsi paras ystävä."

Jape pyöritti hitaasti silmiään ja Meredith nauroi leikkisästi.

Vielä ennen sisälle menoa Meredith kääntyi ja katsoi mereen heijastuvaa auringon laskua. Ylihuomenna tämä olisi ohi. He palaisivat takaisin kotiin ja palaisivat arkeen. Meredith sulki hetkeksi silmänsä ja hengähti syvään. Hän toivoi ainoastaan, ettei Zoey palaisi entiselleen. Hän ei kestäisi enää katsoa tämän masennuksessa rypevää mieltään tai poskille kuivuneita kyyneliä. Ei. Hän halusi nähdä hymyn, kuulla Zoeyn nauravan ja olevan onnellinen. Sillä sen hän ansaitsisi. Onnen, joka kestäisi koko loppu elämän...